Helmikuun luetut

Helmikuu oli huono lukukuukausi. Sain kahlattua läpi kaksi lukupiirikirjaa ja yhden ikuisuuksia yöpöydälläni makoilleen teoksen. Kevätaurinko ja kirjaston e-äänikirjavalikoima ovat onneksi tuoneet vähän vipinää tällekin rintamalle, eikä koko aikaa enää harmita.

Zadie Smith: Valkoiset hampaat

Smithin esikoinen on poikkeuksellisen kehuttu kirja. Jostain syystä minun on kuitenkin vaikea muistaa sitä: ennen tätä lukukierrosta olin satavarma, etten ole koskenutkaan kirjaan aiemmin, mutta muutamat välähdykset todistavat, että olen tainnut sen sittenkin aikanaan lukea multikulttuurisuuden kurssille. Sääli. Kirja ei nimittäin missään nimessä ole huono, mutta lukuisat näkökulmat tekivät siitä minulle taas vähän vaikean ottaa haltuun ja veikkaankin unohduksen johtuvat siitä. Huolimatta nopeallakin tempolla siirtyvästä fokuksesta, melkein kaikki hahmott jäävät kaksiulotteisiksi ja mielestäni monet mielenkiintoisimmista hahmoista jäävät käytännössä kokonaan ilman omaa ääntä. Tämänkin kritiikin jälkeen olen sitä mieltä, että Valkoiset hampaat on lukemisen arvoinen ja ajatuksia herättävä kirja, joka on vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa vanhentunut yllättävän - harmillisen - vähän. Monitahoinen ja helppotajuinen kuvaus monikulttuurisuudesta ja kulttuurien yhteentörmäyksistä on aina tarpeen, Suomessa nyt vielä enemmän kuin 2000-luvun alussa.

Walter Moers: Kapteeni Sinikarhun 13½ elämää

Moersin kirjasta on kuulunut suosituksia monelta suunnalta, joten olihan siihen tartuttava. Aika herttainen tuttavuus olikin, mutta en vieläkään osaa päättää, oliko tämä lastenkirja vai kirja lapsenmielisille aikuisille. Muuten veikkaisin jälkimmäistä, mutta Sinikarhun suorastaan forrestgumpmainen taipumus selviytyä tilanteesta kuin tilanteesta ei vain hengissä, vaan selvänä voittajana kyllä vähän nyppi aikuislukijaa. Arvostan kyllä nyansseja: joissain elämissään Sinikarhusta kuoriutui aika kammottava tyyppi ja sen hän myös jälkiviisaana kertojana lukijalle totesi. Hyvä niin. Genreen nähden pitkää (700 sivua) romaania rytmittivät Moersin ihan mahtavat kuvitukset, joita ilman kokemus olisi saattanut jäädä tyngäksi, vaikka teksti kantoikin kiitettävästi myös itsenäisesti.

J.M. Coetzee: Michael K:n elämä

Toinen opiskeluajoilta tutun kirjailijan palkittu teos; tosin kurssille luin aikanani Häpeäpaalun, en Michael K:ta. Ja olikin jo korkea aika tarttua tähän. Ei osattu lukupiirissäkään oikein päättää, onko Michael K tarina yhdestä ihmisestä myllerryksen keskellä vai pienuuden kautta kerrottu suurempi allegoria ympäristöstä ja yhteisöstä. Sillä ei tavallaan ole väliä, ja Coetzee on myös jättänyt tahallisesti paljon lukijan itsensä tulkittavaksi ja jopa päätettäväksi. K:n irrallisuus ja sopeutumattomuus alleviivaavat ympäristön käsittämättömyyttä, mikä ei nykylukijana apartheidin aikaisen Etelä-Afrikan suhteen sentään tule yllätyksenä. Raskaasta aiheesta huolimatta Michael K:n elämä oli helppolukuinen kirja ja alle 200 sivun pituus piti paikoin vellovan ahdistuksen aisoissa. Lähinnä harmittaa, että tunnen maan vaiheita niin huonosti, ettei suorempien viivojen vetäminen lukiessa ollut edes mahdollista. Petraamisen paikka.