On hämmentävää, miten nopeasti pieni ihminen muuttuu ja oma elämä siinä samalla. Mittakaava on toki ulkomaailman näkökulmasta pieni, mutta meille jättimmäinen.
Jos miettii peruspäivääni nyt ja kolme viikkoa sitten, ne eivät juurikaan eroa toisistaan. Herään aamulla liian aikaisin katkonaisen yön jälkeen, omien ja lapsen aamupesujen ja aamupalan jälkeen leikitään, köllitään, vaunulenkkeillään, torkutaan, syödään ja pestään pyykkiä sekalaisessa järjestyksessä.
Tosin enää ei tarvitse juosta sängystä silmät ristissä sohvalle imettämään, vaan vauva haluaa istua sitterissä ja seurustella sillä aikaa, kun vanhemmat juovat aamukahvia. Vaunulenkille ei tarvitse myöskään sännätä suoraan syötön jälkeen, sillä vaikka uni vie lapsen kyllä sitten kun on viedäkseen, huuto ei ylitä vaarallisia desibelirajoja, vaikka kävisin pissalla ensin. Vielä hetki sitten jokainen poistuminen kodin ulkopuolelle vaati melkoisen määrän taktikointia ja säätämistä, mutta tänään lähdettiinkin puolen tunnin varoajalla vaunuilla keskustaan - ja myöhemmin päivällä uudestaan, kun päätettiinkin hypätä autoon koko perhe. Tyttö jaksoi hengailla hyväntuulisena niin lounastreffeillä kuin museo-opastuksellakin, eikä ilta sen jälkeen ollut edes kauheaa väninää.
Kaikkea sitä. Tietysti tässä kehityksen miinuspuolena tulee kaikenlaisia muita muutoksia. Esimerkiksi päikkäreitä ei pysty enää ennakoimaan oikein mitenkään ja tutut nälkäsignaalit loistavat poissaolollaan. En silti vaihtaisi tätä uutta tilannetta kuukauden takaiseen menoon enää, vaikka jollain tasolla surettaakin, millä vauhdilla vauva kasvaa, eikä ole yhtään niin pieni enää.
Ehkä jossain tulevaisuudessa siintävät jo nekin päivät, kun uskallan esimerkiksi paistaa jotakin, vaikka oltaisiin kaksin kotona! Sellaisia ihmeaikoja odotellessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti