Maaliskuun kirjat

Niillas Holmberg: Halla Helle
Odotin Holmbergin esikoisromaania kovasti, enkä pettynyt. Halla Helle käsittelee jo Holmbergin runoisa tuttuja teemoja: keskiössä on etenkin saamelainen identiteetti muuttuvassa maailmassa ja kulahtaneita stereotypioita ravistellaan huolella. Valtaväestöön kuuluvana on melko hirveää tajuta, miten raikkaalta se vaikuttaa. Päähenkilö on Pirkanmaalta Utsjoelle muuttanut Samu, ja samalla kun Samulle väännetään asioista rautalangasta, ei-saamelainen lukijakin oppii paljon. Holmberg on taitava sanankäyttäjä ja kuvaa etenkin luontoa niin elävästi, että maisemat piirtyvät silmien eteen. Teksti soljuu eteenpäin, mutta Halla Helle on paikoin raskastakin luettavaa, eikä vähiten sen lisäämän tietouden takia. Lisäksiu pitkät psykoanalyysiin liittyvät dialoginpätkät tuntuivat kuormittavilta, vaikka asiaa joskus opiskelleena en ollutkaan aihepiiristä ihan ulapalla. Tärkeä ja kaivattu romaaniuutuus aiheesta, jota toivottavasti käsitellään vielä paljon lisää.

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita
Ahmittava perhekuvaus seuraa Uinun perheen vaiheita 70-luvun alkupuolelta näihin päiviin asti. Tapahtumiin hypätään aina muutaman vuoden välein ja lukijan tehtäväksi jää päätellä, mitä välissä on tapahtunut ja keitä uudet hahmot ovat. Se ei ole vaikeaa ja tarina kulkee vaivattomasti. Tykkäsin kovasti myös Pöyliön edellisestä romaanista, mutta tämä on monella tapaa kevyempi kokonaisuus, vaikka ikäviäkin asioita käsitellään paljon. Välillä itkettää, välillä naurattaa, välillä molempia samaan aikaan. Liikuttava ja hersyväkin kuvaus perheestä, joka ei osaa kommunikoida keskenään - eikä aina muillekaan. Siellä se rakkaus ja läheisyys kuitenkin aina jossain läikähtää epätäydellisyyden keskellä.

Joel Haahtela: Katoamispiste
Haahtela on ollut pitkään listallani kirjailijoista, joihin pitäisi tutustua. Nyt ymmärrän, miksi Haahtelassa viehättää. Kirja tuntui sekä alkavan keskeltä että loppuvan keskelle tarinaa, mutta lyhyt kirja muodosti kuitenkin kokonaisuuden. Tarinan keskiössä oleva Raija Siekkinen livahtaa pakoon niin kertojalta, kirjailijalta kuin lukijaltakin, mutta silti lopussa on jollain tapaa ehyt olo. Katoamispisteen lukeminen tuntui kuin olisin lukenut akvarellia. Sanat soljuivat ja kappaleet sulautuivat osaksi toisiaan, mutta toisinaan välissä pilkisti hämmentävän tarkkoja yksityiskohtia. Tästä syystä Haahtela saattaa olla myös se kirjailija, johon tartun seuraavan lukujumin sattuessa.

Anna-Stina Nykänen: Yksin kotona
Pääosin Hesarin kolumneista koostettu kokoelma koronavuoden mietteitä. Nykänen on hauska kirjoittaja ja tekstit muodostavat hyvän läpileikkauksen tuntoihin keväältä ja kesältä 2020. Monesti tuli lohdullinenkin olo: en ole yksin, vuosi on koetellut kaikkia. Tosin uusien rajoitusten puskiessa päälle tuntui välillä ihan kamalalta tajuta, että samassa suossa tarvotaan vielä vuotta myöhemmin. Tämä kirja toimisi varmasti hyvin myös kuunneltuna, jolloin teksteihin tulisi varmaan uusi ulottuvuus. Joka tapauksessa Yksin kotona on viihdyttävä ja arvokas dokumentaatio poikkeusvuodesta arjen näkökulmasta.

Ilona Tuominen: Ja jollen sinua saa
Asetelmallisesti ajankohtainen ja puhutteleva uutuusdekkari kiinnitti huomion kustantajan katalogissa. Kolmekymppinen Riia löytää salilta palatessaan ruumiin ja pian käy ilmi, että sarjamurhaaja vainoaa Turun nuoria naisia. Kaikki tuntuu liittyvän Riiaan, mutta onko se sittenkin vainoharhaa? Ja jollen sinua saa kuulosti paperilla tosi hyvältä, mutta käytännössä en oikein päässyt kelkkaan. Juoni kyllä eteni hyvää vauhtia, mutta hahmot jäivät yksiulotteisiksi ja asetelmat kaavamaisiksi. Itseäni myös vaivasi päähenkilön lapsekkuus sekä ulkonäön ja etenkin ruoka-annosten tarpeellinen, muusta irrallinen kuvailu. Kirjan nimi on kaunis, mutta sisältää arvattavasti myös spoilerin. Vähän harmi.

Väinö Linna: Tuntematon sotilas
Aloitin tämän vaihtoaikana, mutta kirja jäi kesken, vaikka tykkäsinkin. Hyvä niin: sain tästä nyt paljon enemmän irti kuin 24-vuotiaana todennäköisesti olisin saanut. Linnan kieli on ihan käsittämättömän hienoa, ja vaikka aihe itsessään ei ole minulle kovin läheinen, tämän lukeminen oli sekä ilo. Siis silloin, kun rintaa ei puristanut tai itkettänyt. Niin kävi aika monta kertaa. Tämä ei liene uutinen kenellekään, mutta Linnan hieno ja ajaton romaani on väkevä sotaa vastustava puheenvuoro ja klassikko syystä.

Ritva Hellsten: Raija
Jo toinen Raija Siekkisestä kertova kirja tässä kuussa. Hellstenin romaani peilasi monin tavoin Haahtelan Katoamispistettä, mutta ne myös täydensivät toisiaan. Kaunis ja kaihoisa tarina tapaturmaisesti kuolleesta ja melko myyttiseksi hahmoksi muuttuneesta kirjailijasisaresta tuntuu seilaa intiimin ja etäisen tarkkailun välimaastossa, arvailee ajatuksia ja rakentaa kuvaa eheäksi. Kuuntelin tämän äänikirjana, jonka äänimaisema oli poikkeuksellisen kaunis, mutta tässä formaatissa persoonapronominien käyttö ja oikeiden ihmisten nimien muuttaminen toisiksi aiheutti välillä tarpeetonta hämmennystä. Jotain lumoavaa ja vetovoimaista tässä on, kuten ilmiselvästi aiheessaankin.

Anu Silfverberg: Sinut on nähty
Tämä on kyllä täyden viiden tähden esseekokoelma. Silfverberg kirjoittaa viisaasti naisista elokuvan tekijöinä, kohteina ja katsojina. Tämä kirja on jokaiselle, joka on kyynelehtinyt, kun viimeinkin tunnistaa representaationsa valkokankaalla, tai tajunnut, ettei sellaista ole nähty. Sopii erinomaisesti myös niille, jotka eivät ole koskaan joutuneet miettimään, tuleeko oma etnisyys / ikä / sukupuoli / seksuaalisuus tasapuolisesti esille mediassa.