ruoka on hyvää

Olen löytänyt pienen palan taivasta. Se on Joensuun Teatteriravintolan alkuruokalistalta löytyvä samettinen maa-artisokkakeitto. Voi hyvä ihme, kuinka hyvää se oli. Kieltämättä tuntuu aina vähän hassulta maksaa 6,45e alle kahdesta desistä kasviskeittoa, mutta nyt ei kyllä kaduta yhtään.

Lisäksi illan menuni sisälsi kermaista kasvispataa peruna-juurespyreellä sekä suklaamoussea ja vadelmamelbaa. Kokonaisuudessaan erinomainen kombo, yhteishinta 23,40. En ole erityisemmin rahoissani, mutta mielestäni on köyhänkin perusoikeus nautiskella hyvästä ruuasta ystävien kanssa edes kerran kuukaudessa. Kuukauden ravinteli -ryhmä, sinä ihana tekosyy.

Loppuajan voin keskittyä taas järkevämpään rahankäyttöön ja iloita siitä, että maa-artisokka on talvikauden kasvis. Voin ehkäpä opetella tekemään herkkukeittoa myös itse. Näin!

Rahankäytöstä puheen ollen, toistaiseksi tämän vuoden nerokkain investointini on ollut Lapinlahden lintujen Seitsemän kuolemansyntiä DVD Kontista hintaan 4,50. Katsoimme sen poikien kanssa läpi ja totesimme a) laadukkaaksi b) hyvin ajankohtaiseksi sketsiviihteeksi. Olemme kaikki myytyjä tanssinumeroista. Alkuun olin havaitsevnani pientä silmien pyörittelyä, kun onnellisena hehkutin löydöstäni, mutta en syytä siitä ketään. Suurin osa Joensuu-kavereistani on kuitenkin ollut 2-3-vuotiaita sarjan pyöriessä telkkarissa ensimmäistä kertaa. Itse olin jo kypsä kuusivuotias, joten muistan sarjan kyllä lapsuudestani. En silti väitä, että olisin ymmärtänyt juttuja ollenkaan, mutta olihan se jo silloin hauska.

Ai niin, ja tuolta DVD:ltä tosiaan löytyy Paarma-tango. Enough said.

DVD siis kisatkoon parhaan ostoksen 2011 tittelistä. Tuolla hinnalla ei pääse helmikuun alusta alennukseen oikeuttamaton aikuinen edes uimaan Vesikkoon. Kiva että nostivat hintoja 0,50e, tuntuikin tuo hintataso turhan huokealta aiemmin. /sarkasmi

selviytymisestä

Foo Fighters tulee kesäkuussa Suomeen. Aion olla paikalla.

Olen aika varma, etten saisi enää mitään aikaiseksi ilman listoja. Koko arki pyörii sillä, että kirjoitan jokaiselle päivälle oman tehtävälistan, josta voin sitten yksi kerrallaan viivata tehtyjä asioita yli. Systeemi kantaa kiireisten tai huonojen viikkojen yli. Sen ansiosta ehdin viime viikolla kaiken tarpeelisen ja sain toissapäivänä siivottua ja Elisan nettiliittymän suljettua ajallaan.

Listan juju on siinä, ettei siihen saa kirjoittaa liian isoja tehtäviä vaan sellaisia, jotka on mahdollista saada valmiiksi. Lisäksi väliin tulee kirjoittaa kivoja tekemisiä ("käy kirjastossa") ja asioita, jotka muutenkin liittyvät jokapäiväiseen elämään ("pyykit"), ihan vain siitä ilosta, että ne saa joka tapauksessa tehtyä, mutta nyt niistä tulee henkisiä tehokkuuspisteitä.

Ei siis näin:

- kirjoita essee

- villapaita

- juoksulenkki

Vaan näin:

- kirjoita esseetä

- tiskit

- sämpylätaikina

- ulkoilu

- neulo villapaitaa

Lisäksi tämä toimiakseen vaatii sen, että tykkää viivata juttuja yli listoista eikä esimerkiksi ahdistu niistä. Tällä viikolla siellä luki yhtenä päivänä ihan oikeasti kaiken muun välissä "lounas" - ei siksi, että unohtaisin syödä kovin usein. Siksi että kokkaus on tehtävä asia ja sitten tuli tehokas olo, kun sai vetää kohdan yli. Ja oli vielä ihan pahuksen hyvää kylmäsavulohisoppaa se.

Loppujen lopuksi lista on olemassa siksi, että pysyisin edes jotenkin ruodussa. Kotona kupeksiminen käy hermoon, alan olla taas pimahduspisteessä päivittäisen yhteisön puuttumisen takia. Ainakin olen oppinut sen, ettei minun kannata suunnitella pitkää uraa esim. etätyöskentelijänä. Kiesus sentään. Kyllä ihminen sosiaalisia kontakteja tarvitsee, sen sanon. Pitäisi varmaan alkaa hyödyntää kevyttä läppäriäni (ja lopultakin toimivaa nettiäni, kiitos TeleFinland!) ja käydä vaikka kahviloissa tai kirjastolla opiskelemassa pari tuntia kerrallaan. Tulisi edes tuuletettua itseään, jos reissut Facebookissa ja Failblogissa hengailuksi menisikin.

Eilen oli huono päivä muutenkin. En saanut viikkotehtävästä kiinni ja yleinen maailmantila turhautti ja kaikki oli kurjaa. Illalla menin tanssitunnille, vaikka olin varma, että vähintään murran häntäluuni siellä. Kannatti mennä. Jollain yliluonnollisilla voimilla jaksoin tehdä ihan hullun määrän vatsalihasjuttuja ja lisäksi aloitettiin jalanheitot. En ole luonnostani yhtään notkea ja tällä hetkellä olen itse asiassa ihan harvinaisen kankeassa jamassa. Mutta jalanheitto on mukavaa, tykkään. Siinä kehittyy nopeasti, ainakin kun on tekniikka jo valmiiksi hallussa. Eilen jo tunsin, kuinka kierros kierrokselta vasen (parempi) jalkani lensi korkeammalle ja korkeammalle. Nautin.

Tänään listassa lukee pitkästä aikaa "venyttele" - jospa jonkun ajan päästä jalkani lennähtelisi jo entiseen malliin.

korvat auki nyt

Minulla ei ole mitään puhelinmyyjiä vastaan. Siellä ihmiset tekevät työtään, eivätkä ansaitse minulta luokatonta käytöstä. En ole inhottava tai epäkohtelias ja jos tarjous on hyvä ja kiinnostava, saatan harvakseltaan tilatakin. Lopuksi toivotan aina hyvät päivänjatkot, enkä ajattele asiaa enempää. Tämä on toimiva systeemi, jos myyjä kohtelee minua samalla tavalla asiakkaana. Ei tuputa turhaan, välttää myös luokatonta käytöstä ja uskoo heti, jos kieltäydyn.

Sitten on se syvästi inhoamani ilkeiden ja jyräävien puhelinmyyjien variantti, joka on jostain syystä lähestynyt minua viime aikoina enenevässä määrin. Tällä viikolla on soittanut yksi naishenkilö, joka piti melkein hengittämättä minuuttien litanian kolmesta maksuerästä, edullisista hinnoista ja iiiiihanasta harmaasta shaalista. Lopulta ryöpytys loppui sanoihin ”eli eiköhän laiteta sulle tämä Kodin kuvalehti, selvä juttu!” Varoin sanojani ja olnnistuin pitkän väännön jälkeen välttämään vuoden tilauksen Kodin kuvalehteä harmaine shaalikaupanpäälisineen kovin kylmäkiskoiseksi muuttuneelta myyjältä, mutta olo oli silti kuin vähintäänkin citymaasturin alle jääneellä.

Tänään aamulla soitti Saunalahdelta jyräystaktiikalla toinen naishenkilö, joka koetti tuputtaa kaikkea oikeastikin alihintaan, ettei Saunalahti vain menettäisi asiakkuuttani. Olin vielä aamutokkurassa ja melkein jo hyppäämässä takaisin Saunalahden veneeseen, sen verran vauhdilla tykitystä tuli. Onneksi Marko oli paikalla pudistelemassa päätään ja lopulta sain henkäistyä, että eipä hei sittenkään, kun tämä Elisan verkko on toiminut niin kökösti jo niin pitkään - asia jota olin käyttänyt perusteena jo aiemmin. Aika kylmiin tunnelmiin loppui puhelu ja viimeisessä "no laitanpa sitten tän sun siirtopyynnön eteenpäin" tuli jo suorastaan vittumaisella äänensävyllä.

Väkisin muistuu mieleen se joulun jälkeen tullut puhelu, jossa jo ennen litanian alkuun pääsemistä kieltäydyin kohteliaasti Me naisista. ”NO, NO! Korvat auki nyt!” ärjäisi myyjä toisesta päästä. En tilannut Me naisia silti. Enkä Cosmoa. Enkä muutakaan tarjottua korvikelehteä. (Miksi muuten on oletus, että jos ei halua Me naisia, haluaa automaattisesti Cosmon tilalle?)

Kaikki nuo huutavat akat pieneen oppiin sille TeleFinlandin nohevalle nuorelle miehelle, joka sai minut vaihtamaan kymmenessä minuutissa sekä puhelin- että nettiliittymää (koska oikeasti Elisan verkko on toiminut niin kökösti jo kuukausia). Tai sille naiselle joka keksi hihkaista ”ROKKENROLL!” aina kun oltiin jostain samoilla linjoilla. En ymmärrä, miksi on niin vaikea tajuta, että ei asiakas huutamisen ja ilkeilyn myyntitaktiikalla mitään osta. Sen sijaan kurja mieli jää kaikille ja lisäksi ainakin minulle hirveä kammo vastata puhelimeen. Se taas tekee aktiivisen työnhakijan arjesta vähän hankalaa.

Sen kyllä sanon, että odotukset TeleFinlandin mobiililaajakaistaa kohtaan on aika suuret. Olisi ihan kiva pystyä käyttämään nettiä myös iltaisin ja sunnuntaisin. Villiä.

kaksituhattayksitoista

Tänään aamulla heräsin ja avasin Facebookin. Chatissa ystävä ilmoitti olevansa onnellinen. Sitä on kai liikkeellä, sillä täälläkin mennään normaalia seesteisemmissä tunnelmissa.

Tänään siivosin monta tuntia, pesin pyykkiä, kävin kävelyllä, ostin puuttuvat guacomole-ainekset. Nyt teen makaronilaatikkoa ja odotan illan Poirotia sekä Markoa saapuvaksi Kuopiosta. Tavallista ja mukavaa.

Mukavia ovat myös uudet vaatteet ja käyttöesineet. Yleensä istun joululahjarajojen päällä odottaen, että jotain superia tulee vastaan. Loppujen lopuksi rahat menevät normielämiseen, enkä saa hankittua mitään tarvitsemaani tai haluamaani. Tällä kertaa päätin siis pistää rahat palamaan heti. Ostin siis sukkia, alusvaatteita, kahdet farkut, paidan ja kasarin. Ja ruokaa ja hiusväriä ja muuta roinaa. Olen kovin kiitollinen rahojen lahkoittajille. Lisäksi kiitos edullisista mutta kivannäköisesti tuotteista Tokmannille, Prismalle ja KappAhlille.

Jaksan aina naureskella uudenvuodelupauksille ja muille keinotekoisen uuden alun hötölle. Mutta ehkä niissä on kuitenkin joku vinha perä. Uusien ostosteni turvin heitin pari kassillista rikkinäisiä vaatteita roskiin ja olo keveni jokaisen housuparin myötä. Kerrankin on sellainen olo, että ehkä nämä asiat tästä vielä järjestyy. Huomisen tavoitteena on pyyhkiä menneen vuoden pölyt kirjahyllystä, en tainnut kajota siihen koko vuonna.

Lupauksia en tästäkään huolimatta tee, mutta maltillisia tavoitteita ja toiveita voin silti listata. Vuonna 2011 haluaisin löytää töitä, kirjoittaa enemmän päiväkirjaa, juoda vähemmän olutta ja syödä vähemmän viinikumikarkkeja, opetella kokkaamaan joitain uusia ruokia, lukea vaikka pari tähän asti skippaamaani klassikkoa, käydä läpi opiskelupaperit, mahtua vielä nykyisiin vaatteisiini ja osata kieltäytyä biletilanteista ja muista sosiaalisista pakotteista, jos en halua mennä.

Seesteisyyden vastapainoksi päässäni on soinut nyt kaksi päivää Neljän Ruusun 2011. Riemukkaita tulevaisuudenkuvia koitan peittää soittamalla repeatilla tätä:

Toistaiseksi toimii.

huono elämänlaatu

Jätin eilen räkähirviönä viimeisen tanssitunnin väliin ja kävin katsomassa uuden Potterin. Jumankekka. Ensimmäinen Potter-elokuva, johon en ole pettynyt. Mitään olennaista ei oltu jätetty pois, turhat komediakohtakset kyllä. Daniel Radcliffekaan ei ollut ihan kökkö. Lisäksi tuo oli mielestäni hyvä myös elokuvana, ei vain kirjan tulkintana. Pisteet kotiin, David Yates! Lädin Tapiosta hyvillä mielin ja kävin ostamassa uusia piparkakkumuotteja. Sitten tulin kotiin.

Gmailissa odottikin sopivasti se pitkään odotettu ja pelätty sähköposti: en taaskaan saanut haluamaani paikkaa. Läheltä piti, olin viimeisessä vaiheessa. Pitää olla ylpeä, kun pääsee parhaiden joukkoon ja vau mikä saavutus näinä aikoina. Valitettava tosiasia on, että toiseksi paras ei saa työtä, vaikka olisi saavutuksestaan kuinka ylpeä.

Koitan keskittyä positiiviseen, älysin sentään rakentaa kevääksi elämää myös tänne. Ilmoittauduin jazzin jatkoryhmään, ostin itselleni joululahjaksi lipun The Arkin jäähyväiskiertueelle. Olen Suomessa, kun minusta tulee täti. Opiskelut eivät hankaloidu entisestään ja olen lähellä ymmärtämääni kirjastolaitosta, kun sitä tarvitsen. Ei tarvitse olla etäsuhteessa määrittelemättömiä aikoja. Ei tarvitse pohtia yksityisen puoleen kääntymistä lääkäriasioissa ja voin kiltisti jonottaa kunnalliselle, kuten kaikki muutkin.

Ja kas, silti meinaa ketutella. Tuntuu, että olisi jo aika nostaa kytkintä, kun ei täälläkään tunnu elämä asettuvan. Hermoja raastaa, kun kuulee kommentteja kuten "ethän sä vielä ole muuttamassa?" ja "et voi lähteä, kaikki muut menivät jo ja sitten jään yksin." Seuraavassa hengenvedossa samat ihmiset muistavat kyllä mainita, että eiväthän he valmistumisen jälkeen aio tänne jäädä nurkkiin pyörimään. Olisiko se kenties heidän mielestään säälittävää? Mietitäänpä sitä.

Oikeasti ei kiukuttaisi ihmisten ajattelemattomat kommentit tai edes työttömyys niin paljon, jos ei siihen päälle tarvitsisi harva se päivä lukea uutisista, kuinka huonoa elämänlaatuni on. Oletko työtön ja peruspäivärahalla? Huono elämänlaatu. Elätkö yksin kalliissa taloudessa? Huono elämänlaatu. Etkö tiedä, miten maksat tulevaisuudessa pois opintolainasi? Ikuinen köyhyys, huono elämänlaatu. Toimeentulotuen asiakkuus? Viimeistäänkin huono elämänlaatu.

Mielestäni on tärkeää, että näistä asioista puhutaan. Tuloerojen kasvaminen ja hyvinvointiyhteiskunnan rapistuminen, tukien leikkaaminen ja etenkin nuorten polkeminen keljuttavat (iskän lempisanaani käyttääkseni) sanoinkuvaamattoman paljon. Köyhyys lisääntyy ja hyvätuloisemman kansanosan tulee mielestäni olla asiasta tietoinen. Mutta minun kaltaisiani ihmisiä uutisointi ahdistaa: meitä vielä kiinnostaa omat ja yhteiskunnan asiat. Uutisissa kerrotaan, että toimeentulotuen varassa olevat ihmiset ovat kaikki syrjäytyneitä ja alkoholisoituneita - tai jos ei nyt, niin ainakin ihan kohta. Joululahjojakaan ei osteta toisille ja muutenkin on elo kurjaa. Kiitos tiedosta.

En tiedä muista, mutta minun arkeani ainakin helpottaisi, jos ei koko ajan olisi joku kertomassa, kuinka paljon köyhyysrajan alapuolella elän ja miten huonoa elämäni siksi on pakko olla. Kannatan asioista puhumista ja toivon niiden korjaamista, mutta näin yksilötasolla se tuntuu kurjalta. Fakta kuitenkin on, että tukiasiakkuudestani huolimatta minulla on aina laskut maksettu ja ruokaa kaapissa, olkoonkin, että muuten löysää rahaa ei juuri ole ja yllättävien muiden menojen - kuten julkisen liikenteen, sairaanhoitokulujen ja opintomaksujen - takia olen tarvinnut niitä kuuluisia vanhempien avustuksia edelleen.

Tosin niitä joululahjoja en tänä vuonna ole minäkään paljon ostellut. Kovia paketteja ja turhaa krääsää toivovat läheiset joutuvat siis pettymään: tulossa on edullisista elintarvikkeista ja tarjouslangoista itse tekemiäni käyttölahjoja. Ja lämpimiä ajatuksia.