hyvä päivä luovuttaa?

Löysin Uusiotorilta keskiviikkona Veripalvelun (ilmeisesti) humoristisia puhallettavia niskatyynyjä. Niissä luki punaisella pohjalla isoin valkoisin kirjaimin "Tänäänkin on hyvä päivä luovuttaa". Repeilin asialle tovin, mutta jonnekin tuonne takaraivoon se oikea asia jäi kytemään ja nyt on luonnollisesti vähän huono omatunto.

En ole koskaan luovuttanut verta. Se on vähän omituista, koska verenluovutus on asia, joka vähän niin kuin kuuluisi asiaan, jos minusta puhutaan. Siinä ollaan vilpittömästi yhteisellä asialla ja muutenkin aina filosofoin, että jos minä teen mukavia tekoja muille, muutkin (toivottavasti) tekevät niitä minulle. Arkikarman laki.

Ideologinen syy luovuttamattomuuden taustalla on ärsytys. En ymmärrä, miksi vieläkin tässä ajassa verenluovutus syrjii homoja. Ja se joka käyttää argumenttina riskialtista anaaliseksiä, niin saa kivuliaan potkun osakseen. Se on tässä kontekstissa perusteluna yhtä mielekäs kuin esimerkiksi "Elollisena olentona porkkanakin kärsii, kun sitä syö",

Toisaalta pieni syyllistävä ääni sanoo, että jos homotkaan eivät pääse luovuttamaan, niin potentiaalisia luovuttajia on vähemmän ja kyllä nyt kuolee joku verenhukkaan ihan varmasti, kun yksin juuri minä en luovuta.

Ehkä olenkin oikeasti vain arka. Tai muuten vaan saamaton. Tai sitten turhamainen, koska onhan vielä nämä kosmeettiset syyt. 

Pretty!

Minulle hyvä päivä luovuttaa ei ole kuitenkaan ihan joka päivä. Mustelmani paranevat hitaasti ja ovat hyvän aikaa todella kivuliaita. Narkkarilook on tuloksena vähintään neljänä neulalla sorkkimisesta viidestä, suonien mennessä piiloon parhaimmillaan molemmissa käsissä. Se tarkoittaa kärsivällisyyttä, kivunsietokykyä ja pitkähihaisia paitoja vuodenajasta riippumatta. Viimeisen voi korvata tilanteella, jossa ei tarvitse olla ihmisten kanssa tekemisissä viikkoon. Ilmastoimaton kirjaston asiakaspalvelu kesäaikaan oli melkoinen haaste.

Kummallisiin katseisiin kyllästyneenä jatkan pienen äänen kanssa keskustelua vasta sitten, kun tämän kierroksen verikokeeni ovat varmasti ohi. En kuitenkaan ole yksin ärsytykseni kanssa, joten Veripalvelu, olkaa järkeviä ja poistakaa se älytön homokielto. Se tuo monen monta luovuttajaa lisää.

pahan suudelma

Ei keksitty lauantaina oikein mitään tekemistä, joten ex tempore käveltiin Tapioon katsomaan uusi Vares. Itse en olisi sitä valinnut, koska en erityisemmin pidä Reijo Mäestä ja leffa oli täynnä inhokkinäyttelijöitäni (Matti Onnismaa! Maria Järvenhelmi! Mikko Leppilampi!). Mutta jos poikaystävä nyt välttämättä haluaa käydä katsomassa elokuvan, jonka pääosassa on Antti Reini, en aio valittaa.

Tarkoituksenani oli makustella leffaa muutama päivä ja sitten kirjoittaa viiltävän nerokas analyysi suomalaisen elokuvan nykytilasta. Ongelmana on se, etten muista rainasta enää juuri mitään. Pannahinen.

Suurin syy siihen, että elokuva on sujahtanut muististani on käsikirjoitus oli harvinaisen heppoista tekoa. Juoni oli kököhkö, loppuratkaistu tuli nopeasti ja oli suurelta osin täysin epäuskottava. Tuotesijoittelu hyppi silmille joka välissä, kertojanääni ei istunut tunnelmaan ja roolihahmot jäivät enimmäkseen latteiksi. Antti Reini oli ihan hyvä Vares, mutta ei yhtään niin hunningolla kuin Veijonen ensimmäisen leffan aikaan (en kai ole sitä toista nähnytkään). Yleiskuva näytti enemmän CSI Miamilta kuin Turkuun sijoittuvalta dekkarilta.

Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. CSI Miami -efektit aiheuttivat tunteen, ettei kyseessä ollut tarkoituskaan olla rikosdraama vaan suomalaisen elokuvan ylipitkä mainosvideo. Zoom! Meilläkin osataan tehdä tällaista! Woosh! Vitsi mitä kamera-ajoja! Enkä voi kieltää, etteikö se olisi tyylikkäältä näyttänyt ja siinä samalla viihdyttänyt. Sitä paitsi, kuten Markolle totesinkin, jos kyseessä olisi amerikkalainen tuotos, emme edes ihmettelisi heppoista käsikirjoitusta. Se olisi ollut taas yksi ylibudjetoitu toimintajännäri (tosin sitten olisi ollut enemmän toimintaa).

Vaikka hahmoille ei annettu oikein minkäänlaista painoarvoa, roolitus oli tehty hyvin ja huolella. Se on aina ilahduttavaa. Oli sitä paitsi hienoa nähdä, että Mikko Nousiainen sai kerrankin oikeasti vastenmielinen ja pahis. Jopa inhoamani näyttelijät oli hyvin roolitettu harkiten: Mikko Leppilammen lismaisuus ei haitannut, koska roolihahmokin oli harvinaisen lismainen. Ja Ville Virtanen on ihana. Piste.

Kuoret olivat siis kunnossa. Toivon, että tulevat neljä (vai viisi?) Vares-elokuvaa panostavat myös sisältöön ja ennen kaikkea alkavat rakentaa hahmoja vähän paremmin - ja Reini päästetään renttuilemaan. Sitten reilusti yli miljoonan euron upottaminen tähän tuntuu oikeutetummalta. Sitä ennen en koe tarvetta suositella Pahan suudelmaa yhtään kenellekään, Ville Virtasta ja Antti Reiniä näkee (jopa yhdessä) vähän paremmissakin tuotannoissa. 

sunnuntaieväitä

Sunnuntai menee aina lahnatessa. Se ei ole levollista lahnaamista, lähinnä turhaa jumittamista. Tänään raahauduimme aurinkoiseen aikaan pakkaskävelylle ja sieltä palatessamme päätin hoitaa tämän sunnuntain kerrankin toisin. Ensi viikolla on kaikenmoista haipakkaa, joten miksei hoitaisi tänään jo vähän pakollisia asioita alta pois. Lukaisin jo tiedonhaun tulosten evaluointiin liittyvät viikkomateriaalit, tehtäviin aion palata huomenna. Työn alla on myös pari Rokkikäännöstä ja kirpparikamojen setvimistä. Ei mitään älyttömiä tavoitteita, on kuitenkin sunnuntai.

Tehoilua ja reippailua ei tietenkään jaksa ilman kunnon eväitä. Eli jos luulit lukevasi kirjoitelmaa tehokkaasta sunnuntaistani, luulit väärin. Tänään puhutaan ruuasta. Taas. Ja koska Katja oli oikeassa siitä, että kuvitetut blogit ovat mukavampia lukea, päätin unohtaa laiskuuteni ja lisätä vähän kuvia tekstiä siivittämään.

(Puolen päivän jälkeen syödyksi) aamiaiseksi paistoin banaanilettusia, hyvin myöhäiselle lounaalle tein vihdoinkin sitä haaveilemaani keittoa, jota Toivo Sukari kuulemma luuli telkkarissa maa-arkisoppakeitoksi. Soveltelin vähän Voisilmäpeliä-blogin ohjetta ja varsin hyvää tuli, jos ei nyt ihan Teatteriravintolan keittoa kuitenkaan. Talviseen päivään kuitenkin ihan mahtava lounas, jota voi höystää makunsa mukaan lisukkeilla.

Taustalla häämöttää kaunis
kirpparille menevä Ikea-kassi.

Olen yleensä reseptien orja ja poikkean niistä ensimmäisellä kokkauskerralla vain, jos on ihan pakko. Kaapin valikoimilla kuitenkin mentiin, joten pieniä myönnytyksiä oli pakko tehdä. Laitoin viinin/appelsiinimehun tilalla tuorepuristettua appelsiinimehua. Kuohukerman tilalla meni ihan tavallista ruokakermaa, joka tietysti vei vähän luksuksen tuntua keitosta, mutta ajoi kyllä asiansa. Suolaa tuossa keitossa on turha säästellä. Päälle paahdoin kurpistansiemeniä ja täysjyväpaahtoleivästä valkosipulikrutonkeja. Ja sitten reilusti mustapippuria ensin itse keittoon ja vielä koristeeksi päälle, rouh rouh. Annoksen kaverina näkyy edellisessä postauskessa mainittuja sämpylöitä. Kaikesta päätellen annokseni ei sovi hiilarikammoisille, mutta suosittelen kyllä muille kokeilunhaluisille, ainakin S-kaupat myyvät maa-artisokkaa 3,30e/500g ja siitä tekee jo neljä annosta keittoa.

Ehkä joskus opin käyttämään
kamerani asetuksia oikein.

Rokkikäännösten suhteen motivaatio on taas alkuun nollassa, mutta keittiöstä löytyi herkkuteen lisäksi tsemppaajaksi samasta blogista löytyneet puolukkapikkuleivät, joita leivoin perjantai-iltani ratoksi (ja naapurien ratoksi, vaahdotinhan täällä iloisesti voita ja sokeria kello 23). Hyviä ovat ja tekevät puolukalle oikeutta - nämä maistuivat kiitettävästi myös yleensä karvaita marjoja karttavalle miehelle. Itse kirpeiden makujen ystävänä tein myös sitruunakakkua, joka maistui kerrassaan fantastiselta ja ihanan sitruksiselta. Ulkonäkö sen sijaan oli vähemmän fantastinen, koska epätasaisesti paistava uunini jätti kaikista varotoimenpiteistä huolimatta keskelle raa'an kohdan. Tämä oli siis se toinen, onnistuneempi versio. Ensimmäinen velliksi jäänyt "kakku" päätyi suoraan roskiin. Jos kehityskaari jatkuu samanlaisena, ehkä viides sitruunakakkuni jo onnistuukin. Näin puhuu optimisti.

Ensi viikon ruokatavoitteeni on syödä vähän kaappia tyhjäksi. Siivosin nimittäin kuiva-ainekaappiani viikko sitten ja sieltähän löytyi vaikka mitä. Ensimmäisenä voisin ottaa kokeiluun alkusyksystä hankitut soijapohjaiset pyttipannupalat. Vähän meinaa jännittää. Ja tähän liittyen: Learning to Cook.

aivodetox

Kuulin tutun tytön blogista, joka kuulemma aiheuttaa jonkinasteista huono ihminen -syndroomaa, mutta on samalla tosi mielenkiintoista luettavaa. Olen viettänyt siellä viime päivinä tovin jos toisenkin.

Olen huono ihminen. En ole tarpeeksi luomu ja kemikaaliton ja seesteinen. 

Mutta olipa muutoin ihan todella mielenkiintoista luettavaa!

Opin miten tehdään itse kasvovettä, samoin kookosöljyn noin 1001 käyttötapaa. Lisäksi pääsin vakoilemaan kuvamuodossa kaunista kotia ja sain tietää, etten todellakaan ole ainoa, joka viettää kaupan teehyllyjen kohdalla ihan luvattoman pitkiä aikoja.

Nyt keskitän energiaani siihen, että ottaisin hyvät vinkit korvan taakse ja koittaa olla ahdistumatta siitä, että käytän edelleen deodoranttia ja syön aamiaiseksi muutakin kuin tuunattuja superkuituisia luomupuuroja. Jotenkin pääsee unohtumaan, että dödöni on Lushin paladeodorantti ilman ylimääräisiä kemikaaleja ja että syön kyllä kuitua, kasviksia, hedelmiä ja luomua ihan kiitettävästi kuitenkin. Että voisi tässä omatuntoni kanssa huonomminkin varmasti asiat olla.

Hyvistelyajattelun karkaaminen lapasesta ei ole mikään ihme. Tokihan blogi oli pakko bongata samaan aikaan kun kuulin toisen tutun olevan kuukauden kestävällä detox-kuurilla. Ja samana päivänä, kun Voima-lehteä selatessani tajusin, etten ole ikinä älynnyt keittää kuivahtaneita appelsiineja hillokkeeksi. Mikä tuhlari!

Vaikuttaisi siltä, että aivoni kaipaisivat kunnon detoxia kroppaani enemmän.

Kasaan siis mielenrauhaani parhaani mukaan. Leivoin juuri jo toista kertaa tällä viikolla itse sämpylöitä. Äidin sponsoroimat Ylämyllyn (luomu, hoh) sämpyläjauhot on nyt testattu. Vaativat opettelua, ovat tavallisia höttöjauhojani kitkerämpiä. Bonuksena kuitenkin sämpylöiden ehdottoman kaunis ulkomuoto. Tekisi mieli kuvata ne näytille, vaikka en uskallakaan niitä kenellekään syöttää.

Ja koska painin päässäni suurehkon päätöksen kanssa, menen kohta Punnitse ja säästä -kauppaan ja ostan jotain hullun hyvää teetä ajatusten kirkastamiseksi. Ja ehkä vähän siemeniä, mausteita ja herkkuja.

tomaatteja, tomaatteja!

Kauniit ja värikkäät asiat houkuttavat talvikauden tallaajaa. Fakta.

Tunnettu tosiasia on, että aina lokakuun kääntyessä marraskuuksi alan himoita viinikumikarkkeja. Ne ovat niin värikkäitä ja ihania. Pakko olla siis hyväksi minulle. Punnitse ja säästä -kaupassa kuivatut kasvislastut (siellä on keltaista, oranssia ja vihreää lastumuodossa) huutelevat seireeninkutsuaan kauppaan eksyvälle. Värisinfoniansa kanssa kuivattu papusekoituskin näyttää huomattavasti mielekkäämmältä kuin harmahtavat kikherneet, vaikka en oikeastaan edes tiedä, mihin papusekoitusta käyttäisin.

Nyt on vakkariruokakauppanikin keksinyt heikkouteni. Sieltä saa pikkutomaatteja irtokarkkiperiaatteella! Monenlaisia (eurooppalaisia, ei israelilaisia) pieniä tomaatteja eri väreissä ja punaisen sävyissä saa annostella pussiin juuri haluamansa määrän - tietenkin reippaasti isommalla kilohinnalla kuin valmiiksi pakatut.

Rakastan pikkutomaatteja kaikissa muodoissaan. Syön niitä talvisin jatkuvasti. Toisin sanoen K-Supermarket Metropolin tomaatti-innovaatio tulee todennäköisesti koitumaan kohtalokseni, ellen opi sulkemaaan tomaattihoukutusten kohdalla silmiäni vähän samaan tapaan kuin niillä perinteisemmillä irtokarkkihyllyillä.

Uutuuden hurmassa oikeutin kuitenkin vielä tertussa olevien kirsikkatomaattien ja sekä punaisten että keltaisten miniluumutomaattien (268g/2,14e) heräteostokseni ympäristötekona. Kerrankin sain ihanaisia pikkutomaatteja kotiini paperipussissa sen iänikuisen ja kierrätyskelvottoman muovirasiahirvityksen sijaan. Se ei ole kehnompi pointti ollenkaan.