ykkösluokassa

Ilmeisesti ainakin yksi ihminen odottaa kuvahaasteeseeni jatkoa, joten tässä tulee. Olkoon vaikka erityispäivän lahja, parempaa ei ole tähän hätään nimittäin tarjota.

Tiesin tosiaan alusta asti, mikä ainakin on asia, joka tekee minut surulliseksi. Koska iloiseksi tekevä asia oli myös ympäristöteemainen, ajatus tästä vahvistui entisestään. Minut nimittäin tekee surulliseksi a) roskaaminen ja b) yleinen perseily. Tämä on otettu lauantaina Rokkialueen tietämiltä noin kello 14.

24: Surullista.

Tokihan pitkin viikonloppua olisi ollut saatavilla ns. kattavampiakin kuvia roskaamisen ja yleisen perseilyn tiimoilta, mutta lasinsirut ottavat minua erityisesti päähän. Niistä on haittaa koirille, pyöräilijöille, lapsiperheille, ihan tavan jalankulkijoille ja paljain jaloin astujille. En arvosta. Päähäni ei myöskään mahdu, miksi on niin pahuksen vaikeaa kantaa roskansa roskikseen (joka on yleensä korkeintaan muutaman metrin päässä) tai edes jättää se lasipullo viskaamatta rikki maahan. Tässä suhteessa olen siis nykyisen tölkkivillityksen kannalla, vaikka perinteinen puteli onkin usein kummasti tunnelmallisempi.

Rokit on nyt tosiaan juhlittu ja Hanna saatu kunnialla Etelä-Suomeen - osa matkasta Pendolinon ykkösluokassa, luonnollisesti. Sinänsä mielenkiintoinen viikonloppu, etten odottanut mitään artistia kuin kuuta nousevaa. Tässä valossa jaksoin siis kulkea paikasta toiseen, ottaa rauhallisesti ja nähdä ihmisiäkin. Hyvä niin. Keikkarintamalla vaikutuksen teki ainakin Jätkäjätkät, Paleface, Blackfieldin loppupuolisko ja se puolituntinen, mitä ehdin Cody ChesnuTTista nähdä. Ukkosmaineen torikeikka pisti lauantain hienosti käyntiin ja karkoitti sadepilvetkin taivaalta. Ja ai niin juu, ja olihan illalla tuo Sielun Veljetkin. Hypnoottinen alkuvei mennessään, Elintaso lopulta äänenkin. 

Ajatuksena oli tehdä tarkemman raportoinnin ohella lista viikonlopun suosikkibiiseistä, mutta tämänhetkinen uupumustila pakottaa jättämään tuonnemmaksi. Saanpahan lisää prosessointiaikaa.

Huomenna muuntaudun ensin pikkuleipämaakariksi, sitten nimiäisjuhlijaksi. Juhlakalulle on tyylikäs asu valittuna, itse ajattelin ottaa rennommin ja kulkea paljain jaloin. Täällä kun ei oletettavasti lasipulloja heitellä.

rokkia, potteria ja ihan liikaa vaihtoehtoja

Olen tiennyt koko kuvahaasteen ajan, mitä aion laittaa kuvaksi, joka tekee minut surulliseksi. Paitsi eihän minulla ole sellaista kuvaa. Muutaman päivän olen nyt uhreasti pyörinyt pitkin kaupunkia kamera laukussani, mutta kuva uupuu edelleen. Lisäksi Rokki starttaa viimeistäänkin nyt, joten pistänpä haasteen tauolle määrittämättömään ajankohtaan asti - ensi viikolla on nimittäin nimiäis- ja hääjuhlintatouhuja ihan eri puolilla Suomea.

Tämä on taas se viikko vuodesta, kun Joensuu kuhisee elämää. Eilen kävin katsomassa Kallen, Himotuksen ja Jarkko Martikaisen keikat sekä Diabolon SM-kisojen loppunäytöksen. Runsaudenpula iskee eikä kaikkialle ehdi mitenkään, ainakaan mattopyykille tai muihin moisiin turhuuksiin. Uuden Potterin sentään ennätin eilen katsastamaan ja vaikka tykkäsin elokuvasta kovasti, päällimmäiseksi tunteeksi jäi ärsytys: kuka saakuri ottaa paperipusseja elokuviin, mitä? Miksi Voldemortille pitää aina kikattaa ja pilata muilta elokuvakokemus? Ja miksi vanhemmat kuljettavat 9-vuotiaitaan katsomaan Pottereita? Minä ylitän ehdottoman alaikärajan kahdellakymmenellä vuodella, ja silti teki tiukkaa monet kohdat ja pala kurkussa tuijotin kangasta käsiä nyrkkiin puristaen. Efektiä vähän vähensi se, että aina uuden hyviksen kuollessa takaani kuului kirkas pienen tytön ääni "isi, kuka tuo oli?". Ehkä Lupinin tai Fredin kuolemat eivät pahemmin liikuta  lapsia ja hyvä niin, minä kun en niitä meinaa kestää. Muun muassa. Voisinpa itse asiassa tehdä niin, että muutaman viikon päästä katsoisin ykkösosan lämmikkeeksi alle ja kävisin katsomassa tämän vielä uudestaan, jos vaikka ärsyttäviä pähkinänrouskuttajia, hälättäviä teinejä ja kyseleviä tenavia olisi sitten paikalla vähemmän.

(Pakollinen kommentti: Paidaton Rupert Grint, hiih hiih hiih.)

Rokkia varten on passit haettu, ruokaa kaapissa ja melkein kaikki muutkin kamat kasassa. Tänään ohjelmassa vielä papupyöryköiden paistamista, siivoamista, viimeisten kauppa-asioiden hoitamista, maanantaisen junalipun hankkimista ja yleistä ympäriinsä juoksemista. Sitten keskityn olemaan festarivieras, joka ei tuhlaa rahoja turhuuksiin mutta kuuntelee pändejä ja on varautunut sadevarustein. Rokkista!

kesäkesä

Koitimme virallisesti startata omakin Rokkiviikkomme menemällä katsomaan Reckless Loven keikkaa Kerubiin. Agenda oli lähinnä selvittää, kestämmekö enemmän kuin kolme yhden biisin. Ilmeisesti jotain on tapahtunut sitten vuoden 2006, sillä päätimme mennä ilmastoimattomasta tilasta vilvoittelemaan hetkeksi ennen keikan alkua ja sitten emme enää mahtuneetkaan sisään. Voi HARMI. Ei paidatonta ylävartaloa ja jalanheittoja minulle tällä kertaa. En silti olisi uskonut, että tämä on Joensuussa mahdollista. Olenko oikeasti jäämässä vähemmistöön, kun laskelmoitu, jopa glamia ylilyövä popittelu ei uppoa? Jännittävää.

Päivän 23 kesäkuvaksi valitsin aiemmin julkaisemattoman kuvan Kuhasalosta viime vuodelta. Loma-Katja pilkottaa vihreän lehtikehyksen keskeltä, mikäs sen kesäisempää. Ja onhan Kuhasalossa grillailu ollut olennainen osa kesää jo useamman vuoden.

23: Kesä-Katja

Haaste lähenee loppuaan, en kestä! Mitä seuraavaksi keksin?

Päivä 20: Teema "erilaiset"
Päivä 21: Kun olin pieni
Päivä 22: Tästä olen riippuvainen
Päivä 23: Kesäkuva
Päivä 24: Tämä tekee minut surulliseksi
Päivä 25: Kaikessa kiireessä
Päivä 26: Tämä naurattaa aina
Päivä 27: Teema "kaksi"
Päivä 28: Sää
Päivä 29: Uusin kuva minusta
Päivä 30: Valinnainen kuva

fresh pots!

Kuten eilen totesin, tänään haaste oli kerrankin helppo. Tylsä ehkä, mutta täysin ongelmaton valinta. Voisin toki väittää olevani riippuvainen esimerkiksi tuoreista hedelmistä, netistä, venyttelystä tai ulkoilmasta, ja kieltämättä niistä pitemmäksi aikaa erottautuminen näkyy ja tuntuu ikävästi. Siitä huolimatta akuuteimman vieroitusoireen aiheuttaa kofeiini, tuo maailman käytetyin piriste.

22: Ainoa oikea riippuvuuteni.

Etenkin näin kesäkuumalla juon kahvia harvakseltaan, talvisinkin iltapäivän mentyä keitän yleensä tyytyväisenä teetä. Aamukahviaddikti kuitenkin olen, ilman ei päivästä tule mitään. Kiireettöminä aamuina ja herkkuhetkinä siihen tupsautetaan mukaan vähän kanelia. Mukaan poikkeuksetta paljon maitoa, ainoastaan äärimmäisessä hädässä suostun juomaan kahvia ilman.

Monesti olen miettinyt kahvista irrottautumista, mutta toistaiseksi vain puolivakavasti. Saa sitä yksi vakkaripahe olla.

18-19-20-21

Hupsistakeikkaa. Koneen palauttaminen tehdasasetuksiin vei torstain, sittemmin olen keskittynyt kesäilemään pitkin Joensuuta. Nyt siis kerralla neljä kuvaa, joihin en ole kaikkiin tyytyväinen, mutta nyt en kyllä enää yhtään enää pitkitä.

18: Tunteet. Olin aikeissa laittaa kuvan, jossa Katja ja Milla ilmentävät äärimmäistä ärsyyntymistä, väsymystä ja huolta Beach Partyn jatkoklubia odotellessa kolme vuotta sitten. Päädyin kuitenkin vähän positiivisempiin tunteisiin. Marko nappasi tämän kuvan salaa juuri sillä hetkellä, kun sain ilmoittautumiseni läpi informaatiotutkimuksen perusopintoihin viime elokuussa. Kuulin myöhemmin, että opinnot täyttyivät alle kahden minuutin, joten tuulettamiseen olikin aihetta.

18: Riemun tunnetta.

19: Täällä minä asun. Kotini käsittää massiiviset 29 neliötä, mutta silti kaikkia tärkeitä paikkoja ei pysty mahduttamaan samaan kuvaan. Tässäpä kuitenkin näkyy melkeinpä kaikki paitsi keittiö (ja sohva, joka on edellisessä kuvassa). 

19: Täällä asun.

20: Teema "erilaiset". Tavallaan ensimmäinen haasteeseen päätynyt kuva vaihtoajalta (en laske omakuvaa, sen olisi voinut ottaa missä vain), vaikka sieltähän sitä kuvamateriaalia olisi vaikka kuinka! Poseeraan pimenevässä helmikuun illassa Patrycjan kanssa Stratford-on-Avonissa RSC:n edessä. Pat on toki alunperin Puolasta, mutta silti tässä mielestäni ilmentyy varsin passelisti, miksi vaatetuksessa käytännöllisyyttä ja maanläheistä väritystä arvostavan suomitytön - ja etenkin tuolloisen minän - oli vaikea aluksi sopeutua elemään Briteissä. Vaihto tosin teki tehtävänsä, joten loppuvaiheessa oli jo kivuttomampaa, vaikken kultaista takkia koskaan ostanutkaan.

20: Erilaiset.

21: Kun olin pieni. Vaikka kuvasta voisi mahdollisesti näin päätellä, en ollut pieni 70-luvulla. Pienenä olen kuitenkin selkeästi ollut keskittynyt murtsikkahiihtäjä. Tämä on siitä harvinainen kuva, että siinä on sukset ja tyyni minä, sittemmin yhdistelmästä seurasi lähinnä itkua ja raivareita. En ole koskenut suksiin15 tai 16 vuoteen ja luulenkin, että tarvitsisin myös nykyään tuohon äidin paikalle jonkun tukemaan olkapäistä. En toki koskaan ollut mikään superhiihtäjä, mutta pääsin kolmen kilometrin lenkin ihan kelpo vauhtia kunnes sitten kuudennella yllättäen jotenkin kadotin sen vähäisenkin taidon, enkä enää päässyt eteenpäin.  Miten ja miksi näin kävi, en tiedä, mutta hiihtotrauma seurasi eivätkä mitkään sukset ole mahtuneet elämääni sittemmin. Sääli, pidin niiden voitelemisesta kovasti.

21: Pieni hiihtäjälupaus.

Huomenna esittelen riippuvaisuuteni. Kerrankin luvassa jotain helppoa.