18-19-20-21

Hupsistakeikkaa. Koneen palauttaminen tehdasasetuksiin vei torstain, sittemmin olen keskittynyt kesäilemään pitkin Joensuuta. Nyt siis kerralla neljä kuvaa, joihin en ole kaikkiin tyytyväinen, mutta nyt en kyllä enää yhtään enää pitkitä.

18: Tunteet. Olin aikeissa laittaa kuvan, jossa Katja ja Milla ilmentävät äärimmäistä ärsyyntymistä, väsymystä ja huolta Beach Partyn jatkoklubia odotellessa kolme vuotta sitten. Päädyin kuitenkin vähän positiivisempiin tunteisiin. Marko nappasi tämän kuvan salaa juuri sillä hetkellä, kun sain ilmoittautumiseni läpi informaatiotutkimuksen perusopintoihin viime elokuussa. Kuulin myöhemmin, että opinnot täyttyivät alle kahden minuutin, joten tuulettamiseen olikin aihetta.

18: Riemun tunnetta.

19: Täällä minä asun. Kotini käsittää massiiviset 29 neliötä, mutta silti kaikkia tärkeitä paikkoja ei pysty mahduttamaan samaan kuvaan. Tässäpä kuitenkin näkyy melkeinpä kaikki paitsi keittiö (ja sohva, joka on edellisessä kuvassa). 

19: Täällä asun.

20: Teema "erilaiset". Tavallaan ensimmäinen haasteeseen päätynyt kuva vaihtoajalta (en laske omakuvaa, sen olisi voinut ottaa missä vain), vaikka sieltähän sitä kuvamateriaalia olisi vaikka kuinka! Poseeraan pimenevässä helmikuun illassa Patrycjan kanssa Stratford-on-Avonissa RSC:n edessä. Pat on toki alunperin Puolasta, mutta silti tässä mielestäni ilmentyy varsin passelisti, miksi vaatetuksessa käytännöllisyyttä ja maanläheistä väritystä arvostavan suomitytön - ja etenkin tuolloisen minän - oli vaikea aluksi sopeutua elemään Briteissä. Vaihto tosin teki tehtävänsä, joten loppuvaiheessa oli jo kivuttomampaa, vaikken kultaista takkia koskaan ostanutkaan.

20: Erilaiset.

21: Kun olin pieni. Vaikka kuvasta voisi mahdollisesti näin päätellä, en ollut pieni 70-luvulla. Pienenä olen kuitenkin selkeästi ollut keskittynyt murtsikkahiihtäjä. Tämä on siitä harvinainen kuva, että siinä on sukset ja tyyni minä, sittemmin yhdistelmästä seurasi lähinnä itkua ja raivareita. En ole koskenut suksiin15 tai 16 vuoteen ja luulenkin, että tarvitsisin myös nykyään tuohon äidin paikalle jonkun tukemaan olkapäistä. En toki koskaan ollut mikään superhiihtäjä, mutta pääsin kolmen kilometrin lenkin ihan kelpo vauhtia kunnes sitten kuudennella yllättäen jotenkin kadotin sen vähäisenkin taidon, enkä enää päässyt eteenpäin.  Miten ja miksi näin kävi, en tiedä, mutta hiihtotrauma seurasi eivätkä mitkään sukset ole mahtuneet elämääni sittemmin. Sääli, pidin niiden voitelemisesta kovasti.

21: Pieni hiihtäjälupaus.

Huomenna esittelen riippuvaisuuteni. Kerrankin luvassa jotain helppoa.