värin jäljillä

Perjantaina oli vapaapäivän kunniaksi tarkoituksena tehdä sellainen "päiväni kuvina"-kooste blogiin. Alku meni hyvin, mutta puolenpäivän jälkeen alkoivat kommunikaatiokatkokset, sovituskoppiangstit ja pisteenä i:n päälle kastuin kampaajalta lähtiessä läpimäräksi, enkä saanut kuvaa kerrankin onnistuneesta kampaajalookista. Jäi sitten kuvadokumentaatio enimmäkseen haaveeksi, vaikka iltaa kohden päivä paranikin huomattavasti.

Mutta kuvien puutteessa on siis luvassa ehdottoman painavaa asiaa hiuksista.

Muutaman testikerran jälkeen alan uskoa, että olen viimeinkin löytänyt pitkästä aikaa mieleiseni kampaajan. Ihmisen joka ymmärtää hiuksiani, eikä arastele niiden kanssa. Ja on vielä varsin herttainenkin. Ja kallis, tietty, mutta ehkä kärsin maksaa muutaman euron enemmän ajelehdittuani kampaajalta toiselle jo useamman vuoden.

Ongelma on ehkä enemmän (kerrankin!) siinä, että minä arkailen kampaajaani enemmän. Tällä kertaa kampaaja visioi superlyhyttä polkkaa, en antanut leikata. Kasvatin hiuksiani niin pitkään ja hartaasti, että vaikka ne ovat oikeasti jo tosi lyhyet, haluan niiden edes näyttävän pitkiltä. Kampaaja ymmärsi, vaikka jatkoikin lyhyen mallin kauppaamista tulevaisuutta ajatellen.

Pituutta enemmän nyt arveluttaa väri. Olen hiljalleen kasvattanut väriä pois, eikä siitä enää paljon jäljellä olekaan. Eli kuontaloni on kaunis kuparinpunainen - jos aurinko suinkin osuu siihen oikeasta kulmasta. Muun aikaa värissä ei sitten intoilemisen aihetta olekaan. Tylsistyttää. Kampaaja ehdotti ratkaisuksi vaaleita raitoja, mutta sitten olisi ihan sama tukka kuin Hannalla ja se olisi vähän mautonta, kun nyt jo jaamme saman nimen.

Haluanko takaisin värjäyskierteeseen? Jos haluan, millä värillä? Vai yritänkö vain etsiä sopivan aurinkoisia paikkoja hamaan tulevaisuuteen? Liian suuria päätöksiä! Päättäkää joku puolestani!

suuri kurpitsa

Tänään on ensimmäinen tenttini sitten vuoden 2009. Alkusyksyyn kasautuu muutenkin menoja aika reippaasti ja ylikierrokset alkavat hyrrätä ihan huomaamatta. 

Reilu vuosi sitten nykyisen työpaikkani haastattelussa minulta kysyttiin, miten rentoudun. "Menen elokuviin tai laitan jotain hyvää ruokaa", kuului hatusta vedetty vastaukseni. Siihen mennessä kun ei pitkään aikaan ollut tarvinnut erikseen rentoutua, kun aikaa oli rajattomasti.

Olen tässä vuoden aikana tullut tulokseen, että hyvin itseni tunnen. Eiliselle olin sopinut leffastelua tenttiin lukemisen lomassa, mutta harvinaisen huonosti nukuttu yö takasi sen, etteivät silmät olisi kestäneet valkokankaantäydeltä miesstrippareita.

Menin siis töistä kokoukseen, kokouksesta kauppaan, kaupasta kotiin. Kotona tein herkkusalaatin lautaselle ja ostamastani jättikurpitsasta sosetta pakkaseen. En kestä, miten kauniin väristä soseesta uunissa tuli! En koskaan enää tee kurpitsasosetta kattilassa.

Ostin oikeasti vain yhden. Kuva täältä.

Ehtiessäni ajattelin pyöräyttää vielä toisen satsin, littanoille sosepusseille kun on vielä hyvin tilaa pakastimen jääpalalokerossa. Sitä ennen voisin tosin paahtaa eilisestä jääneet siemenet. Rousk, rousk.

keikkakarma

Istuttiin Bruuverissa oluella mahat leppoisan täynnä pitsaa ja tehtiin lähtöä kohti jäähallia, kun Katja soitti ja ilmoitti Brian Molkon olevan siinä kunnossa, ettei voi esiintyä. 

Seuraus: hepuli.

Toinen seuraus: Sandelsia kaupasta ja kokka kohti Kalliota.

Kolmas seuraus: tekstiviesti-ilmoitus kaikille, jotka jakoivat Charlotte-kokemuksen kanssani kesäkuussa.

Keskustelua:

- No mutta lollista. Placebon keikka on peruttu.

- EIKÄ! Mitä ihmettä?!

- Molkolla on joku kurkkusairaus. Taidan tästä lähtien tehdä palveluksen musiikinystäville ja jättää keikkaliput suosiolla ostamatta.

- Oisit ostanut Nickelbackiin!

Kolmen kuukauden takaisen Garden Party -fiaskon valossa tiedän, että tästä ärsytyksestä selviää kyllä. Siitäkin huolimatta, että lippujen päiväyksestä käy ilmi, että minulla on ollut ne puoli vuotta.

Onneksi oli muitakin syitä matkata etelän suuntaan, ettei sen puolesta tullut turha reissu. Pääsin myös suunniteltua aiempaan bussiin ja olin näin ollen perillä yhdeltä enkä kolmelta. Lisäksi annan itselleni luvan mennä huomenna tonkimaan Indiskan anteja ennen kotiin junastelua. Olen sen ansainnut. Saatana.

hello manchester, remember me?

Vanha ainejärjestöni muisti minua eilen ikinakkimerkillä. Toki muistaminen tuntui varsin mukavalta, mutta hienointa on ehdottomasti merkin kuvitus.

Omastani en vielä erityisesti liikuttunut, mutta onneksi ei Seppo ollut paikalla noutamassa  kunnianosoitustansa, olisin varmasti vollottanut kuin lapsi. Olin muutenkin ilmeisesti aika herkässä tilassa, sen todisti Take That jo ennen nakkibileisiin jalkautumista.

Sunnuntai-iltana TV2 teki siis kulttuuriteon ja näytti Yle Live -sarjassa Take Thatin toissakesäisen konsertin., Katselin sitä hetken eilen puuhastellessani. Ekat pari biisiä lavalla heilui epäilyttävästi vain neljä miestä. Sitten tapahtui tämä.

After all these years, Robbie Williams and the Take That baaaand! Kyllä! Kylmät väreethän siinä meni pitkin selkää ja puuhastelukin loppui kuin seinään. Flood mykisti lopullisesti. Oijoi. Ei se neljällä vain toiminut. Aikuisen fanihetken keskellä vahvistui lisäksi entisestään ymmärrys siitä, että kyllähän se Robbie vielä joskus on livenä nähtävä. Mies ei tunnetusti ihan älyttömän paljon Suomen kamaraa kuluta, joten oikeaa aikaa ja paikkaa odotellessa.

Onneksi ylihuomenna sentään näen Placebon. Siellä lienee lupa avoimesti vähän kyynelehtiäkin, jos sille päälle sattuu.

tule takaisin

Taas on meneillään ne päivät, kun mikään uni ei riitä ja aina kun tunnun saavan sujuvasta arjesta otteen, se kipittää vahingoniloisesti hihitellen pois. Eilen piti jo epätoivon hysteriaitkut tirauttaa, kun pieni mutta harvinaisen ärsyttävä asia katkaisi kamelin selän (ks. esimerkki 4).

Esimerkki 1: Päätin kuivata talvi-iltojen ratoksi omenoita, kun priimakuntoisia jäi hillon ja soseen keittämisen jälkeenkin. Vuorokausi myöhemmin niissä asui ainakin kolmisenkymmentä banaanikärpästä, joita olen sittemmin etikalla pyydystänyt. Omenat päätyivät biojätteeseen.

Esimerkki 2: Opiskelut alkoivat viime viikolla, mutta verkkotunnukseni ei päästä minua oppimisympäristöön. En voi tehdä mitään. 

Esimerkki 3: Ehdin innostua zumba circuitista tapana huijata itseni tekemään myös lihaskuntoa. Aamulla tajusin, että pääsen seuraavan kerran tunnille ehkä lokakuun puolivälin jälkeen. 

Esimerkki 4: Tehtiin eilen sosekeittoa ja (ei omasta) kädestä livennyt suolapurkki hajotti kahvipannun pirstaleiksi pitkin tiskipöytää ja keittiön lattiaa. Toistaiseksi sentään haavoilta ollaan vältytty. Tänä aamuna pääsin liittymään siihen kuoroon, joka toitottaa kahvinkeitinteollisuuden epäoikeudenmukaisuudesta. Uusi pannu maksaisi Boschin verkkokaupasta postikuluineen 35 euroa. Uuden samanlaisen keittimen kannuineen saisi Prismasta kahdellakympillä. En ymmärrä. Valistakaa kierrätyshalukasta ihmisparkaa!

Onneksi Ikea-kuriirini sentään toimitti minulle kaipaamiani hyllyjä lauantai-iltana. Kotona odottaa siis puhdetyönä petsausurakan jatkaminen. Terapeuttista puuhaa on se, taltutti lopulta mainitun epätoivokohtauksenkin. Toisin sanoen hyllyn valmistuttua petsausta odottavat vanhat kenkä- ja viinipullotelineet. Lisää kodin pieniä DIY-projekteja miettiessä.