elämän suuria kysymyksiä

Mahdankohan olla nipo, kun minusta olisi mukava, että tenttikysymykset pitäisi olla a) suoraan tenttialueelta ja b) oikoluettu niin, ettei niissä olisi ymmärtämistä vaikeuttavia kirjoitusvirheitä? Aavistuksen stressaavia seikkoja tuommoiset, kun yrittää saada muutenkin vaikeaan asiaan selkoa. Keskittymistaktiikkana kittasin kahden tunnin aikana neljä (4) kuppia vihreää minttu-melissateetä. Sitä on kiittäminen, jos tentti läpi menee.

Tenttiketutusta nollasin prässäämällä tilkkuja ja katsomalla alun ikuisuuden boksilla lojuneesta Pearl Jam 20 -dokumentista. Onneksi prässääminen on aika mekaanista puuhaa, sillä ehdin siinä sivussa pohtia, mahdanko olla myös irstas täti, kun puolet ajasta keskityin ihkuttelemaan Eddie Vedderiä vuosimallia -92. Onneksi aamun googletus kertoi, että Vedder onkin vuonna -92 ollut jo 28 (eikä arvioni mukainen kymmenisen vuotta nuorempi, melkoinen babyface tuo Eddie), joten lienen turvassa irstaan tädin leimalta tällä erää. Etenkin kun tuo dokkarin kuvausaikainen, parin vuoden takainen, seesteisempi Vedder on minusta ehkä vielä ihanampi.

Seesteinen Vedder sprinttaa rannalla ukulele kädessä. (Kuva täältä.)

Hanna: 

Nollasin katsomalla Pearl Jam -dokkaria. Haittaako, jos vaihdan sinut viisikymppiseen, mutta vain jos se on Eddie Vedder?

Marko:

heh

saattais egon päälle käydä

mut ehkä annan sen anteeksi koska eddie vedder

tilkkujen takaa

Viime aikoina olen lähinnä inhonnut negatiivisuuden keskittymiä, noita energiasyöppöjä mustia aukkoja, joita ympärilläni toisinaan leijailee. Pidän edelleen yhtenä parhaana puolenani kykyä innostua asioista, mutta sitä on verrattain hankala pitää yllä, jos joku melkein pelkällä läsnäolollaan onnistuu sabotoimaan yritelmät. Koska universumi ei päästä minua jumppaamaan, ei auta muu kuin hammasta purren ottaa Battle for the Sun mantraksi ja yrittää päästä eteenpäin päivä kerrallaan.

En edes jaksa potea huonoa omaatuntoa siitä, että tenttiin lukeminen on jäänyt valitettavan vähälle, kun irtoavan vapaa-ajan olen viettänyt tilkkujen parissa. Kaksi vielä, sitten pääsee prässäämään ja ompelemaan. Tentin voi aina uusia, ystävän esikoisen tapaa ensimmäistä kertaa vain kerran.  

Veikkaan, että ääni muuttuu kellossa, jos oikeasti joudun uusimaan. "Joskus sekin pitää kokea", totesi astetta lungimpi poikaystäväni. Hymähdin tilkkujeni takaa ja vilkaisin ylimalkaisesti bibliografista valvontaa käsittelevää opusta. Vaan huomennahan sen näkee, miten oikeasti tilanteeseen reagoin. Tavoitteena on toki zen, mutta tosiasiassa löisin vetoa kiukkuakan puolesta.

kierrolla

Kierronmukainen (kiero ja kierto ovat melkein sama sana, varmasti syystä) "ühüü olen yksin universumissa"-olotila saapui eilen, aivan aikataulussa. Koko ajan lyhenevät päivät eivät auta.

Hyvää: Oli ihanan mielekäs ja puuhasteluntäyteinen päivä töissä.

Huonoa: Mielekkyydestä huolimatta ehdin kurjistella käsittämättömiä määriä. Vaikka oikeasti tähän ikään mennessä ymmärrän, että olotila kaikkoaa pian, myöskin aikataulussa.

Koska sain ne maailman hienoimmat purkit ystäviltä lahjaksi, olen nyt onnistunut vakuuttamaan itseni, että lopullinen avain (ensin meinasin kirjoittaa ratkaisu, ehkä ei kuitenkaan) kaamoksen torjuntaan olisi mehulinko. Siinä sitten istuisin aamuisin seesteisenä juomassa tuoreita juuresmehuja aamuisin tuijotellen kauniita purkkejani. Koska tottahan toki vitamiinipommit takaisivat sen, että jaksaisin herätä juuri sen verran aikaisemmin, että ehtisin tehdä mehua aamuisin.

Koska olen liian a) pihi ja b) realisti ostaakseni mehulingon heräteostoksena, päätin akuuttilääkitä henkisiä PMS-oireita ennen virallista kaamostaistoa. Maailma näyttää aina himpun valoisammalta, jos jaksaa siivota ja palkintona päivällislautaselta löytyy bataattia, lehtikaalia, fetaa ja valkosipulibruschettaa. Maha täynnä sitten löhösin sohvalla, neuloin kasan tilkkuja ja katsoin aavistuksen kehnon Eric Bana -elokuvan. 

Sinällään toimiva ratkaisu, että nyt on toivoa saada tilkkutäkki uudelle vauvatuttavalle valmiiksi ensi viikoksi, jonka lisäksi jätin tavanomaiset suklaasyöpöttelyt väliin eli en ole tänään turvonnut balloksi. Juhuu. Ja kotikin on siisti, joten tänään voin viettää ihan oikeasti vapaapäivää. Enpäs muista, koska tällainen mahdollisuus olisi viimeksi ollut.

Mehulinkohaave kytee kyllä edelleen jossain takaraivossa. Jos joku tietää niistä jotakin hyödyllistä, otan kiitollisena viisaudet vastaan! Paitsi sen, että ne on painajaismaisia puhdistettavia. Sen tiedän jo.

löydetty: rodriguez

Kävin eilen katsomassa Kerubin Doc Loungessa Searching for Sugar Manin. Pakko arvostaa sitä, että saa elokuvissa löhöillä nojatuolissa oluen ja bataattiranskalaisten kanssa.

Ihana elokuva! Ja mikä parasta, ei yhtään niin karu kuin suurin osa "tämä ihminen olisi ansainnut olla tähti, mutta ei ollut"-genren elokuvista. Meinasin laittaa tähän trailerin, mutta enpä laitakaan. Siinä spoilataan käsittämättömän tarinan kaikki käänteet.

Hanna: Haluan nuo levyt.

Marko: Arvasin. Oli ihan sun juttu.

Hanna: No aijaa.

Jos Eskot eivät innostu levyjä minulle ja muulle elokuvayleisölle jostain syystä tilaamaan, ne saa onneksi Amazonista. Tarkastin jo.

kulttuurimatkalla kuopiossa

Piti hyödyntää ainoa kalenteriini sopiva päivämäärä ja suunnata maanantaivapaan kunniaksi Kuopioon. Tärkein motiivi oli VB-valokuvakeskuksen Beatles-näyttely, mutta koska 60 euron bussilippujen maksaminen yhden päivän aikana tuntui ikävältä ajatukselta, lähdettiin Markon kanssa matkaan jo sunnuntaina ja yhdisttettiin reissuun myös vähän kyläilyä.

Mutta se näyttely, oijoi. Paitsi että valokuvakeskus sijaitsi mahdollisesti sympaattisimmassa puurakennuksessa ikinä, kävi ilmi, että Robert Whitaker on ottanut suuren osan lempivalokuvistani - ja roiman kasan lisää. Hyvää osviittaa saa kirjoittamalla Googlen kuvahakuun "Robert Whitaker Beatles". Taustalla soi, luonnollisesti, Beatles-rallit. En tiedä, onko tarkoituksella painotettu akustisia versioita vai osuimmeko paikalle vain niiden aikaan, mutta mielestäni ne toimivat puutalomiljöössä aivan erityisen hyvin.

Mikäli olisin hieman rahakkaammissa töissä, olisin ehdottomasti ostanut printin. Hintahaitari liikkui pienin poikkeuksin lähinnä 2000-8000 euron hintahaitarilla, joten nöyrryttävä oli. Onneksi postikortit olivat halvempia. Mukaan tarttui - täysin pihistelytapojeni vastaisesti - myös 39 euron julkaisu. Olkoon se ilonani pimeinä talvi-iltoina kun Kuopion syysaurinko on muisto vain.

Itse näyttelyssä ei saanut kuvata, mikä on ehkä hyväkin, sillä nyt tuli kunnolla keskityttyä katsomiseen. Näyttelyn osalta on kuitenkin panostettu kiitettävästi myös lähiympäristön mainontaan ja sen kohdalla ei ollut kamerasormeani pysäyttäminen.

Kellaritilaan oli rakennettu Cavern Club. Omasta puolestani en keksinyt mitään kirjoitettavaa, joten raapustin sitten hopeatussilla klassikkosanat "Äitini nimi on Marja Leena ja nuorena äidin ihanteena oli Beatles ja George Harrison". Äiti! Olet edustettuna Kuopiossa, tiedoksi vain. Ihan mahtavia muistoja olivat muut sinne kirjoittaneet, seinän lueskelu kruunasi muutoinkin tunteikkaan näyttelykokemuksen.

Kellariin pääsi sisäpihalta, josta löytyi vähemmän Beatles-teemaa kunnioittava tinttamareski.

Kuvaussession jälkeen oli hyvä suunnata pitsalle, kirpparille ja kotiin. Käykää ihmiset rakkaat tuolla näyttelyssä, jos siihen suinkin on mahdollisuus! Se oli vähintäänkin bussimatkojen arvoinen. Lisäksi minun silmilleni avautui valokuvakeskukseen seikkailemisen myötä ihan uusi Kuopio kauniine kirkkoineen ja puistoineen. Ehkä seuraavallekin reissulle voisi siis ujuttaa himppusen kulttuuria.