Marraskuussa luin rikoksista ja pahoista ihmisistä. Ei ehkä älykkäimpiä valintoja kaamoksen kynnyksellä.
Marja Holli: Antiikin murhanäytelmä
Nopealukuinen ja hauska dekkari kuvitteellisen pikkukaupungin kesätapahtuman sykkeestä. Olen viime aikoina kuluttanut ensisijaisesti ison mittakaavan kulttuuria: suuria tuotantoja, globaaleja teemoja, tunnettuja henkilöitä. Niiden keskellä on todella virkistävää tarttua tällaiseen pieneen tarinaan. Antiikkipäivät pienessä itäsuomalaisessa kunnassa eivät kauan ravistele uutisotsikoita, ei edes silloin, kun niiden yhteydessä tapahtuu murha. Tapahtuman järjestäjille ja kyläläisille asia on tietysti toinen, pelissä on koko ura ja elämä. Murhanäytelmän kerronta on kevyttä, yksityiskohdat hauskoja ja henkilöt tutunoloisia eli tähän kirjaan on todella helppo tarttua. Hankintaehdotukseni Joensuun pääkirjastoon tästä teoksesta meni läpi ja saattaapa tätä löytyä laajemminkin kirjastoista (kannattaa tehdä niitä ehdotuksia!), joten suosittelen lainaamaan vaikka kiireiseen joulunalusaikaan rentouttavaksi välipalaksi, jos omaan hyllyyn ei hankintaa halua tehdä.
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
"Teemestarin kirja oli hyvä kirja" totesi kaverini Facebookissa, kun kävi ilmi, että olin lainannut tämän kirjastosta. Ja niin kyllä olikin. Jonnekin määrittämättömään tulevaisuuteen, suurten öljysotien jälkeiseen aikaan sijoittuva dystopia oli pysäyttävä ja ahdistava, toisaalta kieleltään kaunis ja lopulta toivonpilkahduksenkin sisältävä kirja. Ihminen on ihminen ajasta ja paikasta riippumatta, niin hyvässä kuin pahassa. Itäranta kuvaa uutta maailmaa ja sen tapoja niin elävästi, ettei lukijalla ole pienintäkään vaikeutta kuvittaa tarinaa päässään ja hahmot, etenkin päähenkilö Noria, alkavat tuntua vanhoilta tutuilta ihan huomaamatta. Luin tämän loppuun samana aamuna, kun tieto Trumpin vaalivoitosta tuli. Ajoitus tuntui poikkeuksellisen kurjalta.
Erik Axl Sund: Varistyttö
Kovasti kehutun ruotsalaistrilogian avausosa. Oikein menevä trilleri, myönnettäköön, mutta ei oikein silti uponnut minulle. Ehkä tämä johtuu tyylistä ja aihepiiristä: en ihan ymmärrä, miksi dekkarit ja trillerit menevät vuodesta toiseen aina vain hirveämmiksi. Tässäkin oli reippain sanankääntein kuvattua kidutusta, silvontaa, pedofiliaa ja insestiä - ihan vain muutamia mainitakseni. Myös hahmojen henkiset traumat, sisäiset ristiriidat ja kamppailut olivat paikoin rankkaa luettavaa. Jos raskaita aiheita ei kavahda ja haluaa lukea niistä huolimatta helppolukuista ja koukuttavaa kerrontaa, Varistyttöön kannattaa kyllä tarttua. Itse kerään voimia ja mietin, viitsinkö lukea kaksi seuraavaa osaa.
Joe Hill: Sarvet
Jotenkin älyttömän valloittava premissi: Ig herää krapulaiseen aamuun ja huomaa, että päähän on kasvanut sarvet, jotka saavat kaikki lähistöllä ihmiset kertomaan hänelle huomaamattaan syvimmät, pimeimmät ajatuksensa. Koska ihmisten pimeimmät salaisuuden ovat usein aika kamalia ja Ig itse elää synkkyydessä tyttöystävänsä selvittämättömän raiskauksen ja murhan jälkeen, Sarvet ei ole yhtä iloinen kirja kuin jonkun toisen kynäilijän kädestä olisi voinut syntyä. Erinomainen se joka tapauksessa on. Hill pohtii Igin ja tämän lähipiirin kautta ihmisyyttä, yhteisöjä, hyvää ja pahaa niin hyvin, että meinaa välillä hengästyttää. Näistä teemoista ja kaikista niiden kuvaamiseen käytetyistä inhottavuuksista huolimatta Sarvet ei ole raskas kirja lukea, päinvastoin. Turhautumisen, koston ja epätoivon välimaastossa seilaava Ig on pirunsarvistaan huolimatta inhimillinen ja samastuttava päähenkilö, ja saattaapa lopussa pilkahtaa tunnelin päässä valoakin.
David Walliams: Gangsterimummi
Jopa kirjakuukauden kevennys sisälsi rikoksia. Tämä ei kolissut ihan yhtä kovaa kuin muut Walliamsit tähän mennessä, mutta huonoa se ei kirjasta tee. Benin elämä on kurjaa. Putkimiehen ammatista haaveilevan pojan vanhemmat ovat hurahtaneet paritanssiin ja vievät pojan aina perjantai-iltaisin tylsälle, kaalilta haisevalle mummille hoitoon. Kaikki muuttuu, kun Benille selviää, ettei mummi olekaan mikään tavallinen vanha rouva vaan kunnon gangsteri ja jalokivivaras! Tälläkin kertaa keskiössä on siis tuttu ongelma: kuinka lapset usein oppivat arvostamaan isovanhempiaan vasta sitten, kun on liian myöhäistä. Walliams muistuttaa lempeästi, että isovanhemmatkin ovat olleet nuoria ja kaikista löytyy piileviä kerroksia - kaikki tämä toki sopivasti pieruhuumorilla höystettynä. Olin alkuun aika pettynyt Walliamsin tapaan käsitellä asiaa, mutta (enempiä spoilaamatta) juonenkäänteet vinksauttivat kerronnan taas mieleiseeni asentoon. Oikein oiva lastenromaani siis, mutta en ehkä suosittelisi ensimmäiseksi tutustumiseksi Walliamsin maailmaan.
