sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Hyrrr, hilloa

Ulkona on ollut hiljattain sillä tavalla kylmä, että se tuntuu pureutuvan ytimiin asti. Pahimmin kärsii ääreisverenkierto, eikä vielä ole edes kunnon talvi! Palelen töissä päivät ja iltaisin on vaikea nukkua, kun jalat on jääkalikat.

Matkalla töihin viime viikon sunnuntaina.

Eilen illalla ei kyllä paleltanut, kun vietin tuntikausia hillomanian kourissa keittiössä. Tutun tutulla oli talviomppuja ongelmaksi asti ja kävin hakemassa niitä sangollisen. Siitä syntyi eilen kymmenen purkkia hilloa viidellä eri mausteyhdistelmällä ja reilun kilon jätin vielä odottamaan jatkojalostusta. Rommi-vaniljahillon keitin perinteiseen tyyliin kattilassa, mutta muut lykkäsin uuniin tekeytymään.

Karamelisointi toimi parhaiten alatasolla olevissa astioissa, ylempänä olevat omput meinasivat vähän kärtsätä. Päätin kuitenkin tummuneiden kärkien tuovan makuun lisävivahteita ja purkitin ne muiden mukana.

Matkalla töistä kotiin tänään.

En nyt tiedä, oliko uunissa hillon tekeminen ratkaisevasti helpompaa kuin kattilassa keittäminen, mutta hillosta tuli kieltämättä todella herkullisen väristä. Ja eilen oli aikaa kaikessa rauhassa antaa omppujen uunissa muhia eli pidempi tekeytymisaikakaan ei ollut ongelma. Ihan onnistunut kokeilu siis muuten, mutta mausteiden määrää oli vaikea arvioida. Ainoastaan muskotti-neilikkahillo maistui jo purkitusvaiheessa siltä, miltä piti. Nyt täytyy toivoa, että inkivääri, kaneli ja vanilja syventävät aromejaan vielä purkissa.

Normaalisti tykkään kyllä keittää hilloa, mutta sitä tulee syötyä ani harvoin. Nyt on kuitenkin eri kuviot, jo ajatuksena hillo lämmittää ehkä enemmän kuin mikään. Aamulla lykkäsin ruispuuroon tahmean persikkahillosilmän. Odottamaton yhdistelmä, mutta maistui talvisen täyteläiseltä.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Taas kerran suunnitelmallisemmin keittiössä

Pari viikkoa sitten perjantaina istuttiin Markon kanssa Prisman Leiketuvassa syömässä, koska ei enää huvittanut tehdä ruokaa kotona ja kaikki harmitti.

Tilanne on tuttu monilta vuosilta ja siihen ajautuu säännöllisen epäsäännöllisesti. Silti on aika nurinkurista, että kaksi ihmistä, jotka oikeasti jopa nauttivat ruuanlaitosta, eivät keksi enää mitään muuta syötävää kuin tomaattiset papusörsselit. 

En ihan hahmota, miten tilanne on ennen saatu ratkaistua, mutta nyt ensimmäistä kertaa tajuttiin pyytää jopa laajemmin apua. Siitäpä siis Facebookiin statusta naputtelemaan ja omat luottoreseptit jakoon. Vaihdossa tuli nopeasti ilahduttavan paljon käyttökelpoisia vinkkejä. 

Tärkeintä ei kuitenkaan ollut reseptien saaminen, vaan yleinen inspiraatio. Innostuttiin oikeasti pitkästä aikaa pähkäilemään tulevien viikkojen ruokalistaa ja käytiin kunnolla kaupassa. Rahaa upposi ostoksiin enemmän kuin olin suunnitellut, mutta toisaalta sen jälkeen ei ole ihan älyttömästi tarvinnut ruokaa ostaakaan, mitä nyt hakea täydennyksiä silloin tällöin.

Ollaan syöty esimerkiksi tabboulehia, ranskalaista sipulikeittoa ja kookos-tofusoppaa. Tehtiin jopa ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin isompi satsi seitania, jota syötiin sekä pihveinä että curryssa ja osa jäi vielä pakkaseenkin. Uunipotut chilipaputäytteellä olivat vähän huti, koska kalliimpi papupurkki ei ollutkaan parempi. Sain kuitenkin tungettua ankeat pavut eilen ihan kelvolliseen pastapaistokseen. Tänään aamulla surruuttelin aamulla paistoksen ylijäämäkikherneistä maapähkinävoihummusta.

Hummus ei ole se kaunein kuvituskuva, mutta muutakaan ei ole.

Tänään ruokalistalla onkin vähän mielikuvituksettomampi sosekeitto, mutta ainakin tein sen itse. Ja onhan noita kokattavia vielä odottamassa. Juuri nyt huvittaisi testata soijarouhepyörykät uudella reseptillä, linssidaal, vege-Wellington... Ikuisuuksia odotellut kuhakin pitäisi varmaan pakastimesta käyttää. Ja ensilumi toi tullessaan tarpeen väsätä Shepher's Pie pitkästä aikaa.

Kunhan tästä ruuanlaiton uudesta ensihuumasta selviän, voisin ottaa projektiksi selvittää, miten pärjäisimme ilman keittiömme peruspilareita eli juustoa ja banaania. Ihan jo siksi, ettei niiden loppuminen aiheuttaisi joka kerta pienen skaalan katastrofia.

lauantai 21. lokakuuta 2017

Kansallisgallerian hoteissa

Olen piipahtanut reilun viikon sisään kahdesti pikareissulla Helsingissä. Molemmilla oli aikaa syödä, käydä nopeasti yhdessä museossa ja ostaa eväät paluujunaan.

Ei ole erityisen ihmeellistä, että molemmilla kerroilla päädyin Kansallisgallerian hellään huomaan. Viime viikolla kävin katsomassa Petri Ala-Maunuksen Vaara-Suomen ja Ankallisgallerian aarteet Ateneumissa, eilen hilpaisin läpi Ars Fennican ja Korakrit Arunanondchain näyttelyn (enpä ihmettele, miksi taiteilijan virallinen hashtag on #korakrit). Onneksi Ars 17 oli jo nähty, muuten olisi tullut vielä enemmän kiire.












Ristiriitainanen olo näistä visiiteistä taas jäi. 

Tykkään valtavasti molemmista rakennuksista ja siitä, että voi piipahtaa katsomassa vain yhden tai pari juttua ilman taloudellista painetta. Toisaalta olisi joskus ihana käydä katsomassa näyttelyitä ihan ajan kanssa ja vähän laajemmalla säteellä rautatieasemasta (ulottuen edes sinne Kansallisgallerian kolmanteen putiikkiin - nyt olisi menossa varsin kiinnostava muotokuvanäyttelykin).

Mutta eihän täältä susirajalta käsin mitenkään ehdi kaikkea kiinnostavaa nähdä, ellei halua etelään suuntaavilla reissuilla luopua ihmisten kanssa vietetystä ajasta, perheen ja ystävien takia sinne kuitenkin tapaan ensisijaisesti reissata. Enkä haluaisi kaikkia lomia ja vapaita viikonloppujakaan muutenkaan museoissa nurkkia koluta.

Tylsiä valintoja on ihmisen elo täynnä. Ehkä pitäisi käyttää ne lyhyet hetket shoppailemalla ja syömällä, niin ei olisi tätäkään murhetta.

perjantai 13. lokakuuta 2017

Syyskuun kirjat

J.K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta
Kaikista Pottereista pelkäsin Feeniksin kiltaa eniten, mutta kas, se pääsikin yllättämään iloisesti! Vaikka Harryn teiniangsti on edelleen kamalaa luettavaa, sitä löytyi sivuilta huomattavasti vähemmän kuin mielikuvissani. Myös juoni kulki yli tuhatsivuisessa romaanissa paljon jouhevammin kuin muistin. Vastoin odotuksia kirja ei siis tuntunutkaan tahkoamiselta, vaan viihdyin hyvin. Yksityiskohtia viidennessä osassa riittää hengästyttävän paljon, mutta toisaalta lopputaistelu oli yllättävänkin tiivis. Aikuise(mpa)na pystyn myös arvostamaan Dolores Pimennon kammottavuuden kaikkia sävyjä, parikymppisenä hahmo ahdisti vain niin paljon, etten pystynyt sitä oikein käsittelemään. Sama koskee Toffeen ja koko ministeriön hölmöilyjä sekä muita poliittisia kuvioita. Lunaakin osasin arvostaa heti ensimetreiltä enemmän kuin aiemmin. Vanhoista hahmoista etenkin Ron ja Neville ottavat tärkeitä askeleita kohti aikuisuutta ja sekös minua riemastuttaa. Loppu häämöttää. Ihanaa, kamalaa!




Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina
Valitsin lukupiiriin luettavaksi tutun teoksen ja olinkin myöhempien Nobel-uutisten valossa vahingossa ajankohtainen. Olen lukenut kirjan viimeksi vuosia sitten ja katsonut Mark Romanekin ohjaaman elokuvan siinä välissä parikin kertaa. Lukiessa olikin yllätys, että joitakin elävästi tekstiin mielessäni liittämiä asioita ei ollut kirjassa mukana ollenkaan. Ole luonani aina on kerronnallisesti hidas ja pienieleinen, mutta rakentaa tunnelmaa vahvasti. Teksti herättää myös vahvoja visuaalisia mielikuvia ja toisinaan pitkin miettiä, kuvitanko tekstiä enemmän itse vai elokuvan pohjalta. Tällä kierroksella osasin ihmetellä varsinaisten tapahtumien sijaan enemmän esimerkiksi sitä, miten todenmukaisesti keski-ikäinen mieskirjailija osaa kuvata teinityttöjen (kummallisen kieroja) ystävyyssuhteita. Tuotantoeläinluentaa en vielä itse osannut tehdä, mutta lukupiirissä nousi esiin sekin. Ehkä seuraavalla kerralla pohdin asiaa siitä vinkkelistä. Kuten lukupiirissä mainittiin: tärkeintä tässä kirjassa on oikeastaan se, mitä jätetään kertomatta.

Essi Huuhka & Aino Tormulainen: Ysärikirja
Olen odottanut Ysärikirjaa kieli pitkällä jo pidemmän aikaa ja nyt se on täällä! Riskit moisen odotuksen jälkeen ovat kieltämättä kovat, mutta en päässyt pettymään. Vuosikymmenen tärkeät poliittiset käänteet, uusi teknologia ja populaarikulttuurin ilmiöt oli käsitellään selkeästi ja tiiviisti - monista etenkin vuosikymmenen alun tapahtumista avautui minulle ihan uudenlaista ymmärrystä. Arvioissa on nostettu esiin Ysärikirjan luettelomaisuus ja se onkin niin kirjan vahvuus kuin puute. Listat auttavat muistamaan omia kokemuksia ja täydentämään niiden pohjalta tekstiä, mutta toisaalta olisin kaivannut edes jonkin verran suoraa puhetta haastateltavilta ja muistelijoilta. Iloinen matka lapsuuteen ja nuoruuteen Ysärikirja oli joka tapauksessa. Nostalgisin aukeama minulle taisi vähän yllättäen olla se, jossa oli vieretysten noin kaikki lapsuuteni karkkiaskit. Känkkä ja Ränkkä, miten en muistanut?

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Hirvikärpästen armoilla

Mietittiin toissapäivänä, mitä sellaisia paikkoja olisi lyhyen automatkan päässä Joensuusta, joita ei vielä ole nähty.

Keksin sitten kohteeksi Valamon.

Minä olen siellä käynyt muutamankin kerran, mutta viimeksi muistaakseni työasioissa neljä vuotta sitten. Markolle visiitti oli ensimmäinen. Päädyttiin kävelemään luostarialueelta lähtevä noin 4,5 kilometrin metsäreitti matkamiehen ristille ja takaisin. Infossa työntekijä muistutti, että metsässä voi olla tähän aikaan vuodesta märkää, mutta se oli kyllä melkoinen understatement.




Alkupää rantareitillä oli ihana. Muutama lätäkkö piti kiertää, mutta muuten kävely oli leppoisaa ja oikeasti aika virkistävää, vaikka maastossa oltiinkin. Palattiin metsän puolelta ja olisi kannattanut kääntyä takaisin ensimmäisen hankalasti ylitettävän paikan kohdalla. 

Jossain siinä vaiheessa, kun olin holahtanut mättään alla piileksivään lammikkoon nilkkoja myöten ensimmäistä, mutta en vielä toista tai kolmatta kertaa, muistettiin, miksi harvakseltaan tähän aikaan vuodesta viitsii edes metsään mennä - eli siis hirvikärpästen olemassaolo. Arggggh.





Kun lopulta epätoivoisen rämpimisen päätteeksi päästiin takaisin Valamon pihapiiriin, olin niin märkä ja kiukkuinen, että lähdettiin ajamaan samantien takaisin Joensuuhun kurvaamatta kahvila-ravintolan kautta. Kotimatka autossa meni hytistessä ja nyppiessä hirvikärpäsiä milloin mistäkin. Viimeiset löysin lauantaiaamuna lähtiessäni töihin. Tai ainakin hartaasti toivon, että ne oikeasti olivat viimeiset.

Ei nyt varsinaisesti harmita, että lähdettiin, mutta paremminkin olisi voinut tämän reissun taktikoida. Valamo on edelleen mielestäni mitä mainioin retkikohde, mutta ennemmin kesällä kuin lokakuussa, vaikka ruskainen metsä siellä kaunis olikin ja puolukoita riittäisi niin paljon kuin viitsisi kerätä. 




Seuraavalla kerralla aion kävellä matkamiehen ristin reitin sijaan hautausmaalta lähtevän maastoreitin taaborinvuorineen ja öljymäkineen, mielellään kumpparit jalassa ja huppu tiukasti päässä, oli vuodenaika mikä tahansa. Ja syödä sen jälkeen kaikessa rauhassa jalat kuivina Trapesan buffassa.