Lokakuun luetut

Christer Hermansson: Jag önskar jag vore lika vacker som Sebastian tror att han är

Luin tämän oikeastaan siksi, että halusin kokeilla, ymmärränkö vielä ruotsinkielistä proosaa. Kyllähän se keskittymistä vaati, mutta yllättävän hyvin ymmärsin ja opin myös paljon sellaista, hmm, fyysistä sanastoa, jota Duolingo ei sisällä (toivon etteivät sanakirjahaut tallennu mihinkään tietokantaan, hehe). Hermanssonin lyhytromaani oli ihan kiinnostava pieni kirja ihmissuhteista, niiden rakentumisesta ja erilaisista valtasuhteista. Lyhyet luvut olivat tuokiokuvia matkan varrelta, eikä hahmoista tahtonut oikein saada otetta - vai johtuiko sitten kielipuolisuudestani - eli vähän platku olo lopulta jäi. Ehkä seuraavaksi uskallan tarttua vähän paksumpaankin romaaniin.

Sophie Hannah: Suljettu arkku

Toisessa Poirot-romaanissaan Hannah on mielestäni tavoittanut Poirotin hahmon paremmin kuin Nimikirjainmurhissa. Juoni, hahmogalleria ja mysteerikin olivat edellistä ehyempiä ja kaanoniin sopivampia. Ei tämä vieläkään silmissäni ihan Christien tasolle yllä, mutta kaiken kaikkiaan Suljettu arkku oli aivan mainio whodunit, jossa on niin paljon liikkuvia osia, etten ainakaan itse pystynyt päättelemään koko kuviota ennen loppuratkaisua. Toimii parhaiten pimenevissä illoissa ison teekupillisen äärellä.

Gabourey Sidibe: This Is Just My Face: Try Not to Stare

Muistelmateos on vuoroin hauska, pisteliäs, itkettävä, ilahduttava ja mahan pohjasta kouraiseva. Sidibe ei päästä helpolla itseään eikä lähipiiriään ja avaa tekstissä paljon kummallisia solmuja vuosien varrelta, mutta lukeminen ei silti tunnu tirkistelyltä. Terävät aivot, terävä kieli ja terävä kynä. Suosittelen.

J.K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi

Angstisen vitosen jälkeen vaihdettiin haikeammalle vaihteelle. Potterien uudelleen lukeminen muuttui itse asiassa Puoliverisen prinssin myötä entistä mielenkiintoisemmaksi, koska olen lukenut tämän ja Kuoleman varjelukset vain kerran eli tarkkoja muistikuvia tapahtumista ei ole. Tästä muistin lähinnä hirnyrkit, Malfoyn juonikuvion pääpiirteittäin ja itse puoliverisen prinssin, mutta kaikki yksityiskohdat olivat hämärän peitossa. Ihmisten välisisiä suhteita kuvattiin paljon enemmän kuin muistin, mutta iloitsin siitä, ettei se painottunut vain rakkauspöhinään, vaan sivuille mahtuu kaikenlaisten ihmissuhteiden tutkiskelua eri mittakaavoissa. Dumbledoren lisääntyneelle läsnäololle plussaa, enemmänkin olisin ottanut vastaan.

Olen muuten tässä samalla kuunnellut Potterless-podcastia, jossa jatkuvasti mainitaan, että juoni etenisi paljon jouhevammin, jos Harry joskus kysyisi kysymyksiä. Puoliverisessä prinssissä tuntuu, että mahdollisten kysymysten paikat on täytetty inttämisellä. On kyllä melkoinen jäärä, mutta yritän kestää.

Kati Tervo: Jääkaapin henki

En hirveästi tykkää pakinakokoelmista ja siihen nähden luen niitä nykyään aika usein. Tervo oli minulle kirjailijana aikaisemmin tuntematon ja tartuin Jääkaapin henkeen kirjastossa vähän vahingossa, kun teoksen nimi kiinnosti. Se osoittautuikin hyväksi tavaksi tuulettaa päätä Potterin jäljiltä. Tervo kirjoittaa auki muistoja ja pieniä hetkiä elämän varrelta sitoen jutut aina jollakin tapaan ruuan laittamiseen tai syömiseen. Kieli on kaunista ja palaset täysin vieraan ihmisen elämästä yllättävän samaistuttavia. Eniten lämmitti se, ettei epäonnistumisia tai muita nurjia hetkiä oltu jätetty sivuilta pois, vaan ne esiintyivät siellä sulassa sovussa lämpiminä muistoina tähtihetkien rinnalla. Yleisinhimillinen ja humaani kokoelma, toimii hyvin vaikka matkalla ja silloin, jos ei jaksa keskittyä pitkiä aikoja kerrallaan.

Richard Bach: Lokki Joonatan 

Minulla on paha tapa tehdä ennakko-oletuksia kirjan nimen ja kannen perusteella. Yleensä etenkin negatiivisimmat oletukset osoittautuvat täysin perusteettomiksi ja puhtaan vääriksi, jos kirjaan saan ikinä tartuttua. Lokki Joonatanista olen ollut jostain syystä varmaan 25 vuotta sitä mieltä, että sen on pakko olla kamala. Halusin nyt kuitenkin selvittää, miksi tämä oli (esi)teininä kaikkien lempikirja ja otin luettavaksi. Valitettavasti tällä kertaa en päässyt yllättymään positiivisesti. Olen jo ehkä liian vanha kirjan (muka)filosofiselle otteelle; lähinnä teki mieli heittää kirja mäkeen ja alkaa ennemmin vaika putsata lattiakaivoja. Sinnittelin kuitenkin loppuun odotellen saavani lukukokemuksesta irti jotain katarttista. En saanut. Loppuvaiheessa raamatullinen vire pomppasi rivien välistä suoraan tekstiin ja sitten aivot sulikin lopullisesti. Hyvää oli se, että 100-sivuisesta kirjasta varmasti puolet oli lokkikuvia eli tekstin kanssa ei tarvinnut kiemurrella pitkään.

Sinä sen sanoit, Giles.

Marraskuun toivelista

Olen ostanut viime viikkoina enemmän vaatteita kuin aikoihin. Oli kyllä syytäkin, vanhat vaatteet alkoivat olla todella karussa kunnossa. Olen yrittänyt myös panostaa ajattomuuteen ja monikäyttöisyyteen eli ostoslistalla on ollut perusfarkkuja, lämpimiä sukkahousuja, Nanson trikoopaitoja ja käytettyä Marimekkoa. 

Perustoppeja, hyvä neule ja kunnollisia legginsejä vielä uupuu, mutta muuten alkaa vaatekaappi olla ihan hyvässä jamassa. Ajatuksissa pyörii vielä muutama haavevaate ja lisäksi kaipaan uusia keittiövälineitä.

Tässäpä oiva aasinsilta marraskuun wishlistiin.

1. Tämä ihan maailman hienoin Marimekon Kaivo-kuosinen turkoosi huivi, jota en ostanut ystävämyynnistä, eikä se tietysti löydy enää valikoimasta. Paluuta odotellessa.

[Marimekko]

2. Melkein mitä vaan Neulomon nykyisestä mallistosta, mutta eniten haaveilen juuri nyt näistä Outi-legginseistä.

[Weecos]

3. Pieni mortteli. Ja heti alkuun kasa kardemumman siemeniä, joita sillä murskata.

[KitchenTime]

4. Kunnollinen lettupannu hyvällä kahvalla. Tämä taitaa olla haaveista akuutein.

[KitchenTime]

5. Muumipappa-koristetyyny. En tarvitse sitä mihinkään, mutta näin tyynyn Kiasman kaupassa pari viikkoa sitten, eikä se jätä mieltäni rauhaan.

[Suomalainen elokuvapalvelu]

Kiva tietysti haaveilla asioista, joita ilmankin ihan hyvin pärjää, mutta joiden toteuttaminen ei olisi myöskään sula mahdottomuus. Paitsi ehkä marihuivin, kun en siihen viime viikollakaan raaskinut 60 euroa laittaa, eikä se varmasti halvemmalla ainakaan uudestaan myyntiin tule. Tilinauhaa odotellessa.

Hyrrr, hilloa

Ulkona on ollut hiljattain sillä tavalla kylmä, että se tuntuu pureutuvan ytimiin asti. Pahimmin kärsii ääreisverenkierto, eikä vielä ole edes kunnon talvi! Palelen töissä päivät ja iltaisin on vaikea nukkua, kun jalat on jääkalikat.

Matkalla töihin viime viikon sunnuntaina.

Eilen illalla ei kyllä paleltanut, kun vietin tuntikausia hillomanian kourissa keittiössä. Tutun tutulla oli talviomppuja ongelmaksi asti ja kävin hakemassa niitä sangollisen. Siitä syntyi eilen kymmenen purkkia hilloa viidellä eri mausteyhdistelmällä ja reilun kilon jätin vielä odottamaan jatkojalostusta. Rommi-vaniljahillon keitin perinteiseen tyyliin kattilassa, mutta muut lykkäsin uuniin tekeytymään.

Karamelisointi toimi parhaiten alatasolla olevissa astioissa, ylempänä olevat omput meinasivat vähän kärtsätä. Päätin kuitenkin tummuneiden kärkien tuovan makuun lisävivahteita ja purkitin ne muiden mukana.

Matkalla töistä kotiin tänään.

En nyt tiedä, oliko uunissa hillon tekeminen ratkaisevasti helpompaa kuin kattilassa keittäminen, mutta hillosta tuli kieltämättä todella herkullisen väristä. Ja eilen oli aikaa kaikessa rauhassa antaa omppujen uunissa muhia eli pidempi tekeytymisaikakaan ei ollut ongelma. Ihan onnistunut kokeilu siis muuten, mutta mausteiden määrää oli vaikea arvioida. Ainoastaan muskotti-neilikkahillo maistui jo purkitusvaiheessa siltä, miltä piti. Nyt täytyy toivoa, että inkivääri, kaneli ja vanilja syventävät aromejaan vielä purkissa.

Normaalisti tykkään kyllä keittää hilloa, mutta sitä tulee syötyä ani harvoin. Nyt on kuitenkin eri kuviot, jo ajatuksena hillo lämmittää ehkä enemmän kuin mikään. Aamulla lykkäsin ruispuuroon tahmean persikkahillosilmän. Odottamaton yhdistelmä, mutta maistui talvisen täyteläiseltä.

Taas kerran suunnitelmallisemmin keittiössä

Pari viikkoa sitten perjantaina istuttiin Markon kanssa Prisman Leiketuvassa syömässä, koska ei enää huvittanut tehdä ruokaa kotona ja kaikki harmitti.

Tilanne on tuttu monilta vuosilta ja siihen ajautuu säännöllisen epäsäännöllisesti. Silti on aika nurinkurista, että kaksi ihmistä, jotka oikeasti jopa nauttivat ruuanlaitosta, eivät keksi enää mitään muuta syötävää kuin tomaattiset papusörsselit. 

En ihan hahmota, miten tilanne on ennen saatu ratkaistua, mutta nyt ensimmäistä kertaa tajuttiin pyytää jopa laajemmin apua. Siitäpä siis Facebookiin statusta naputtelemaan ja omat luottoreseptit jakoon. Vaihdossa tuli nopeasti ilahduttavan paljon käyttökelpoisia vinkkejä. 

Tärkeintä ei kuitenkaan ollut reseptien saaminen, vaan yleinen inspiraatio. Innostuttiin oikeasti pitkästä aikaa pähkäilemään tulevien viikkojen ruokalistaa ja käytiin kunnolla kaupassa. Rahaa upposi ostoksiin enemmän kuin olin suunnitellut, mutta toisaalta sen jälkeen ei ole ihan älyttömästi tarvinnut ruokaa ostaakaan, mitä nyt hakea täydennyksiä silloin tällöin.

Ollaan syöty esimerkiksi tabboulehia, ranskalaista sipulikeittoa ja kookos-tofusoppaa. Tehtiin jopa ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin isompi satsi seitania, jota syötiin sekä pihveinä että curryssa ja osa jäi vielä pakkaseenkin. Uunipotut chilipaputäytteellä olivat vähän huti, koska kalliimpi papupurkki ei ollutkaan parempi. Sain kuitenkin tungettua ankeat pavut eilen ihan kelvolliseen pastapaistokseen. Tänään aamulla surruuttelin aamulla paistoksen ylijäämäkikherneistä maapähkinävoihummusta.

Hummus ei ole se kaunein kuvituskuva, mutta muutakaan ei ole.

Tänään ruokalistalla onkin vähän mielikuvituksettomampi sosekeitto, mutta ainakin tein sen itse. Ja onhan noita kokattavia vielä odottamassa. Juuri nyt huvittaisi testata soijarouhepyörykät uudella reseptillä, linssidaal, vege-Wellington... Ikuisuuksia odotellut kuhakin pitäisi varmaan pakastimesta käyttää. Ja ensilumi toi tullessaan tarpeen väsätä Shepher's Pie pitkästä aikaa.

Kunhan tästä ruuanlaiton uudesta ensihuumasta selviän, voisin ottaa projektiksi selvittää, miten pärjäisimme ilman keittiömme peruspilareita eli juustoa ja banaania. Ihan jo siksi, ettei niiden loppuminen aiheuttaisi joka kerta pienen skaalan katastrofia.

Kansallisgallerian hoteissa

Olen piipahtanut reilun viikon sisään kahdesti pikareissulla Helsingissä. Molemmilla oli aikaa syödä, käydä nopeasti yhdessä museossa ja ostaa eväät paluujunaan.

Ei ole erityisen ihmeellistä, että molemmilla kerroilla päädyin Kansallisgallerian hellään huomaan. Viime viikolla kävin katsomassa Petri Ala-Maunuksen Vaara-Suomen ja Ankallisgallerian aarteet Ateneumissa, eilen hilpaisin läpi Ars Fennican ja Korakrit Arunanondchain näyttelyn (enpä ihmettele, miksi taiteilijan virallinen hashtag on #korakrit). Onneksi Ars 17 oli jo nähty, muuten olisi tullut vielä enemmän kiire.

Ristiriitainanen olo näistä visiiteistä taas jäi. 

Tykkään valtavasti molemmista rakennuksista ja siitä, että voi piipahtaa katsomassa vain yhden tai pari juttua ilman taloudellista painetta. Toisaalta olisi joskus ihana käydä katsomassa näyttelyitä ihan ajan kanssa ja vähän laajemmalla säteellä rautatieasemasta (ulottuen edes sinne Kansallisgallerian kolmanteen putiikkiin - nyt olisi menossa varsin kiinnostava muotokuvanäyttelykin).

Mutta eihän täältä susirajalta käsin mitenkään ehdi kaikkea kiinnostavaa nähdä, ellei halua etelään suuntaavilla reissuilla luopua ihmisten kanssa vietetystä ajasta, perheen ja ystävien takia sinne kuitenkin tapaan ensisijaisesti reissata. Enkä haluaisi kaikkia lomia ja vapaita viikonloppujakaan muutenkaan museoissa nurkkia koluta.

Tylsiä valintoja on ihmisen elo täynnä. Ehkä pitäisi käyttää ne lyhyet hetket shoppailemalla ja syömällä, niin ei olisi tätäkään murhetta.