Vähän kyllä harmittaa, kun en ehtinyt Roomaa purkaa tekstimuotoon ennen kuin pöllölaukku ja minä suuntasimme taas reissuun. Kaikkeen ei tehopäivänäkään repeä. Sain kyllä eilen hämmentävän monta asiaa kotona aikaiseksi - leivoin jopa taatelikakkua ja opettelin parsimaan lapasen! - mutta olisi siellä kieltämättä voinut vähän pidemmänkin aikaa viettää.
Kiitän kyllä itseäni, kun tajusin sijoittaa alkukuusta kahdeksan euroa lentosukkiin. Tulivat taas tarpeeseen. Muuten neljän tunnin bussimatka sentään sujui jo melkein rutiinilla podcastien parissa.
Vatikaanin joulukuusi ei näytä vessaharjalta.
Onneksi täällä Savossa ei ole paljon muuta ohjelmassa kuin kokkailua, saunomista ja olemista. Ja ehkä vähän viime hetken joulukoristeiden haalintaa.
No nythän sitten kävi niin, että menin aamupäivällä katsomaan Joensuusta lähtevien lentojen tilaa ja aamupäivän lento oli kaksi tuntia myöhässä. Eihän se varsinaisesti liity 17.35 lähtevään mitenkään, mutta pientä hysteriaa siitä luonnollisesti seurasi.
Päätös oli tehtävä nopeasti, koska puolenpäivän jälkeen vaihtoehtoja ei enää olisi ollut. Eli lopputulemana istun nyt junassa matkalla kohti Tikkurilaa ja pidän peukkuja, että kaikki menee hyvin. Nythän todennäköisesti myös se alkuperäinen lentoni lähtee ihan ajallaan, mutta ehkä tämä nyt kuitenkin oli mielenrauhan kannalta paras ratkaisu ja palkkapäivänä pystyn hyväksymään muutaman ylimääräisen kympin menoerän junalipustakin.
Onneksi oli Marko kotona tekemään eväät ja viemässä asemalle, muutama ylityötunti pankissa tuomassa joustoa, tärkeät työt tehtynä, työkaveri sijaistamassa ja junassa muutama hassu paikkakin vapaana.
Ei ole stressitöntä tämä Itä-Suomesta käsin matkailu kyllä, vaikka kuinka yrittää edetä suunnitelmallisesti. Mutta onpahan nyt aikaa kuunnella musiikkia, lukea lukupiirikirjaa ja katsoa Alias Grace loppuun.
Muuten kyllä voin suositella tätä juuri ennen joulua lomamatkalle lähtemistä. Postitin viimeiset joululahjat eilen, kortit on toimitettu ja joulumenu mietitty. Haipakaksi ensi torstaina kotona silti varmasti menee, mutta onneksi on lähinnä juoksevia asioita siinä vaiheessa hoidettavana.
Jospa siis kohta voisi vaihtaa aivot vähän vapaammalle vaihteelle ja keskittyä Rooman ihanuuksiin. Artisokat, joulumarkkinat, monumentit, liian monet taide-elämykset, paahdetut kastanjat ja kaikki muu, tulossa ollaan! Vähän hepulissa mutta kuitenkin.
Aaaargh! Takkiongelmat ratkaistu, matkakokoiset kosmetiikat hankittu, matkaoppaat kirjastosta haettu, rästityöt enemmän tai vähemmän tehty. Mutta kuinka huolissaan pitää olla perjantaille ennustetuista lumisateista ja sen vaikutuksista joukkoliikenteeseen?
Vastoin kaikkia tapojani tarkoituksenani on lentää Joensuusta Helsinkiin ja myöhästymisvaraa on vähän, mutta ei liiaksi. Tänään lennot ovat olleet myöhässä 20-40 minuuttia, minkä aikataulu vielä kestää ihan hyvin. Mutta jos myöhästyminen on tuntia pidempi, en ehdi enää seuraavaan koneeseen Helsingissä.
Toki perjantaina on vielä työpäivä, vaikkakin normaalia lyhempi. Hetken jo harkitsin, että pitäisin vielä suunniteltua enemmän ylityövapaita ja junastelisin kentälle tuttuun tapaan Tikkurilan kautta, mutta jos keli on yhtä kehno kuin eilen, niin ei sekään ratkaisevasti auta ja ihan yhtä lailla jumissa sitten ollaan.
Ahdistavaa. Stressattavaa olisi tässä kasapäin muutenkin ja kiukuttaa pyöritellä mielessä sellaista asiaa, jolle ei itse mitään mahda.
Viimeksi äidin kanssa alkuvuodesta reissatessa olin yllättävän zen ja totesin vain, että mahdollista myöhästymistä murehditaan sitten kentällä, jos niikseen tulee. Miten sen teinkään? Jostain pitäisi kaivaa nyt se sama lungi asenne, muuten stressipirkko poksahtaa jo ennen lähtöä.
Poimin tämän jo kesällä kirjaston hyllystä nordic noir -ahdistukseni syvimmässä vaiheessa ja olisikin pitänyt lukea kirja heti silloin. Nyt ei nimittäin toiminut ollenkaan. "Gil McNeilin hauskaa ja vauhdikasta romaania värittävät jättisuuret koirat, pikkukaupungin mehukkaat juorut, eväsretket ja romantiikan tuulet", lupaa kirjan takakansiteksti. Joo ei. Reilussa 300 sivussa ei paljon tapahdu ja kerronta on paikoin tuskastuttavan hidasta. Juoneen on ympätty kliseitä ja karikatyyrejä toisensa perään, eikä sivuille mahdu yhtä ainutta yllätystä rikkomaan kaavaa. Paljon pedataan erilaisia tapahtumia, mutta mitään ei ratkaista, koska luonnollisesti tämä on sarjan ensimmäinen osa. En aio lukea enempää. Annoin tälle kuitenkin Goodreadsissa peräti kaksi tähteä, koska juonen seasta poimin muutaman ihan passelin neulontavinkin ja innostuin googlettamaan pari uutta tekniikkaa. Niistä se toinen tähti.
Antti Hyry: Uuni
En ole aiemmin lukenut Hyryä ja Uuniakin aloittelin kehnolla ennakkoasenteella melko varmana siitä, etten pidä kirjasta. Itse asiassa laskin aloittaessani, että jos luen 30 sivua päivässä, ehdin lukea kirjan juuri ennen lukupiirin kokoontumista. Kannatti. Pietarin ajatukset olivat oikeasti kiehtovia ja kirjan tunnelma ihanan meditatiivinen, mutta juuri tuon 30-35 sivua kerrallaan. Pitempiä pätkiä kerrallaan lukeneet lukupiiriläiset eivät kukaan tykänneet kirjasta läheskään yhtä paljon kuin minä. Tuli sellainen olo, että Hyryn tavoitteena on säilyttää kaikki vanhat suomen kielen sanat omassa kontekstissaan, itse ainakin opin muuraussanastosta ja nykysanojen alkuperäisistä muodoista yhtä sun toista. Hanna-vaimo oli ehkä suosikkiasiani koko kirjassa, mutta Pietarin ajatuksiin sukeltaminen oli kiinnostava kokemus. Ehkä meissä kaikissa asuu filosofi, harvat vain saavat ajatuksensa kommunikoitua ulkomaailmaan.
J.K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset
No nyt se on loppu (ellei Kirottua lasta lasketa, se odottaa jo yöpöydällä). Kuoleman varjeluksista en muistanut juuri mitään, mutta tärkeiden, rakkaiden hahmojen kuolemat olivat piirtyneet mieleen tiukasti. Ehkä hyvä niin, tiesinpä mitä odottaa. Kuoleman varjelukset ei ole minusta kokonaisuudessaan ihan yhtä vahva kirja kuin sarjan parhaat, mutta varsin tyydyttävästi Rowling kuitenkin punoo lankoja yhteen ja kuljettaa juonta eteenpäin. Epilogi ärsytti vieläkin, joskaan ei ihan yhtä paljon kuin viimeksi - ehkä nyt osaan jo arvostaa sen tarpeellisuutta seitsemän kirjaa kestäneen synkkyyden päätteeksi. Harryn ja muidenkin hahmojen moraalin, vastuun ja oman toiminnan pohdinta on vahvaa, minulle ehkä kirjassa tärkeintä. Päällimmäisenä onkin nyt harmistus siitä, että olen ylipäätään lukenut Potterit vasta aikuisena. Teininä nämä olisivat olleet minulle moneltakin kantilta tarpeen - toisaalta olisinko osannut silloin käsitellä sarjan synkkiä puolia samalla tavalla, sitä en tiedä.
Olen nyt paljon pohtinut Kalkaroksen kehitystä ja persoonaa, koska Paavon mielestä hahmo on kahden kirjan perusteella pahinta mitä maailmassa on. Paavo ei mielestäni ole väärässä. Salaiset ja itsekkäistä syistä hyvät motiivit ei vielä traagista sankaria tee. Tarinassa hyvin toimivan antisankarin kylläkin.
Arto Melleri: Kummitusjutun ilmakehä
Mellerin vuoden 1998 auto-onnettomuuden jälkeisen kuntoumisen aikana kirjoitetut muistelmat riemastuttivat ja jopa naurattivat ääneen useita kertoja. Lyhyet, sivun tai korkeintaan kahden mittaiset lastut maalasivat sympaattisia tuokiokuvia Suomen virallisen renttutaiteilijan elämän varrelta. Aiemmin oma suhteeni Melleriin on rajoittunut pitkälti Kalle Aholan Pääkallolipun alla -levyyn, jonka löysinkin Kummitusjutun ilmakehän myötä uudelleen. Nyt tekee mieli lukea lisää. Paitsi että ihan vähän korpeaa se, että kaikkien kirjassakin lueteltujen päihteiden ja vakavan aivovamman jälkeenkin Mellerillä on kyky käyttää sellaista suomea, josta voin itse hyvänäkin päivänä vain haaveilla.
Video on harvinaisen kamala, mutta biisistä tykkään kovasti.
Erling Kagge: Hiljaisuus - melun ja kiireen keskellä
Kaggen pienen kirjan ytimessä on kolme kysymystä: Mitä hiljaisuus on? Missä se on? Miksi se on nyt tärkeämpää kuin koskaan aiemmin? Tämän olisi varmaan pitänyt toimia juuri niin kuin Uuni minuun vaikutti. Olisi pitänyt makustella luku tai kaksi kerrallaan ja oikeasti sisäistää lukemansa, mutta reissukirjaksi tämä ei ollut hyvä valinta ja kauniit ajatukset suhjativat pääni yli vauhdilla. Silti näkisin, että joku muu voi saada tästä kirjasta irti paljonkin. Jos nykymaailman tahti ahdistaa, suosittelen tutustumaan.
Meinasin jo, etten tee mitään Suomi100-päivitystä, mutta kun aamulla herätessä päässäni soi vanhan mieliyhtyeeni Tundramatiksin hittiralli Yhdes astellaan, ei nyt oikein pysty jättämään väliinkään.
Onnea 100-vuotias Suomi! On pitkälti sinun tarjoamiesi palveluiden ansiota, että istun täällä kirjoittelemassa tätä päivitystä.
Olen tällainen 2000-luvun isänmaallinen. Tykkään kovasti Suomesta ja suomalaisista, mutta harvoin minua näkee huutelemassa sitä torilla isoon ääneen. Nyt väsyttää se, että moni minulle tärkeä suomalainen arvo ja asia on valumassa vauhdilla viemäriin, ellei ole siellä jo. Korjausliike tarvitaan nyt.
Ei sen naapurin kanssa tarvitse parhaaksi ystäväksi ruveta, mutta autetaan silloin, kun apua tarvitaan. On ihan ok jurottaa hiljaa loppuaika, mutta pidetään silti huolta siitä, ettei ketään jätetä yksin. Annetaan mahdollisimman tasa-arvoiset mahdollisuudet kaikille, rokotetaan lapset, tuetaan monimuotoista kulttuuria, annetaan kirjastojen kukoistaa, ei leikata koulutuksesta, vähävaraisilta tai vammaispalveluista, suojellaan eläimiä eikä sössitä meidän kaunista luontoa enää yhtään enempää. Ja niin edelleen.
Yhdessä pystytään tähän kyllä. Meitä liikaa on ja yhdes astellaan!
Jos olisin Helsingissä, menisin tänään Helsinki ilman natseja -mielenosoitus -marssille. Koska olen kuitenkin Joensuussa ja ulkona on kaunista, saatan käydä kävelyllä. Menen ystävän kanssa elokuviin ja illalla ihmettelen muiden tapaan linnan juhlia. Ehkä lahjoitan rahaa hyväntekeväisyyteen.
Muille kolttukavalkadin seuraajille heitän Feministisen ajatushautomo Hatun haasteen: Mitä jos juhlittaisiin itsenäisyyttä haukkumatta yhdenkään naisen ulkonäköä tai pukeutumista? Siitä on hyvä aloittaa.
Teema on pyörinyt päässä pitkin päivää ja viime kuukausina (vuosina!) muutenkin.
Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen saanut olla toistaiseksi enemmän tai vähemmän terve - jos ei lasketa synnynnäistä epämuodostumaa eli lonkkaluksaatiota. Vika huomattiin verrattain myöhään ja sen korjaaminen kesti kauan, mutta ilman sitä pitkällistä prosessia elämä olisi varmasti ollut paljon haastavampaa kuin nyt.
Lapsena kärsin korvatulehduskierteestä, mutta kotikaupungissani oli vielä päivystys eli lääkäriin pääsi yölläkin. Myös purentavikani korjattiin kunnallisella puolella raudoilla ala-asteikäisenä.
En ole erityisen varakkaasta perheestä ja vanhemmat erosivat, kun olin 12. Minulla oli kuitenkin aina kaikki tarpeellinen ja YH-äidin lapsenakin sain kasvaa ja kouluttautua rauhassa.
Valmistumista seuranneen parin vuoden työttömyyden aikanakaan leipä ei ollut leveä, mutta toimeentulotuki piti hengissä. Kirjastolaitos ja kansalaisopisto tarjosivat mahdollisuudet pysyä järjissäni ja harrastaa, vaikka rahaa ei ollutkaan. Itkettää ja raivostuttaa joka kerta, kun tuista vielä leikataan ja kirjastolaitoksen supistamista tai maksulliseksi muuttamista väläytellään.
Nämä on näitä omakohtaisia hetkiä, jolloin hyvinvointiyhteiskunnan turvaverkko on napannut kiinni mahdollisen pudokkaan. Rapakon takana polkuni olisi ollut varmasti hyvin erilainen.
Puhumattakaan siitä, että olisi pitänyt lähteä kodistaan pakoon sotaa ja vainoa. Pieneen vasemmistolaisen humanistin päähäni ei mahdu se, miten kaiken jättäneiden ja menettäneiden auttaminen ja vastaanottaminen ei sovi jonkun arvomaailmaan.
Mutta yritettävä sekin kai on ymmärtää, ei tästä suosta mitenkään muuten nousta.
Silti meit on täällä lesbo, transu, hetero ja hinttari,
