Tammikuun kirjat

Robert Galbraith: Valkoinen kuolema

Uusin Cormoran Strike -romaani jatkoi edellisten tuttua tasoa - itse asiassa vähän tahmean kolmososan jälkeen jopa nosti sitä jälleen. Kirjan tempo on dekkariksi yllättävän hidas ja paikoin tuntui jopa raskassoutuiselta, mutta tylsistymään en sen kanssa päässyt. Strike-romaanien tutut elementit olivat läsnä, mutta rakennetta oli kerrankin vähän ravisteltu. Ällöttävä rikos tässäkin toki tapahtuu, mutta paljon myöhemmin ja ihan eri hengessä kuin edellisissä kirjoissa. Whodunitina Valkoinen kuolema ei ollut ehkä nerokkain, sillä oivalsin isot linjat melko aikaisin! Onneksi muutama yllätys mahtui loppuun, ettei nyt ihan henkselien paukuttelemiseksi mene. Strike-romaaneissa minua ilahduttaa jatkuva juoni, joka hitaasti mutta varmasti kulkee kirjasta toiseen ja hahmoihin kiintyy. Pottereista tuttu auki kirjoitettu kertaus takaa myös sen, ettei juonta tarvitse kummemmin muistella: tapahtumat palaavat kyllä mieleen, vaikka edellisten osien lukemisesta olisi jo aikaa. Valkoisen kuoleman jälkeen Cormoranin ja Robinin tarina on kuitenkin siinä pisteessä, että vähän hirvittää, miten sitä voi mielenkiintoisesti enää jatkaa. Jatkoa odotellessa. Toivottavasti sitä on vielä luvassa.

Valkoinen kuolema sopii Helmet-lukuhaasteessa ainakin kohtiin 2 (Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä), 7 (Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt), 12 (Kirja liittyy Isoon-Britanniaan), 31 (Kirjassa kuljetaan metrolla) ja 35 (Kirjassa on yritys tai yrittäjä).

F.E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä

Ihmiset suviyössä valittiin lukupiirin joulukuun kirjaksi, mutta käsittely unohtui ja niin unohtui lukeminenkin. Onneksi sain tartuttua tähän ilman sovittua päivämäärääkin, vaikka olin jostain syystä taas kovin ennakkoluuloinen. Mistä se johtuu? Jälleen tuli kovin hölmö olo, etten ole aiemmin lukenut - tai edes ajatellut lukevani! - Sillanpäätä. Näin ihanaa, soljuvaa ja runollista suomea ei ole tainnut tulla minulle vastaan missään muualla. Ensimmäiset luvut olin kielellisen hämmennyksen takia melko ulapalla, mutta kun sain tyylistä kiinni, kirja vei mennessään ja kantoi hienosti loppuun saakka. Sen kummempaa en osaa tästä oikeastaan vieläkään sanoa. Lue ja ihastu!

Helmet-lukuhaaste: 8 (Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen),  25 (Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin), 42 (Kirjailijan nimi viehättää sinua) ja 50 (Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja).

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja

Punainen osoitekirja meinasi jäädä alkumetreille, kun tajusin sen kehyskertomuksen kertovan vanhan, huonokuntoisen naisen viimeisistä elinviikoista. Vanheneminen ja luopuminen on asioita, joita en mielelläni ajattele, mutta olen ihan tyytyväinen, että porskutin äänikirjan kanssa eteenpäin. Punainen osoitekirja on rakkausromaani, mutta en vieläkään osaa päättää, onko se ensisijaisesti rakkautta kumppania, sukulaista vai elämää kohtaan ja se tekikin teoksesta niin vaikuttavan. Tykkäsin valtavasti Lundbergin tavasta punoa tarinaa ja rakentaa lämmintä tunnelmaa sekä hahmojen kaarta.  Romaani on kertomus yhden ihmeellisen ihmisen ihmeellisestä elämästä ja vaikka harva meistä kokeekaan samanlaisia seikkailuja kuin Doris, koko tarinan pointti olikin mielestäni siitä, etteivät seikkailut ole niin hohdokkaita tai kummallisia sille, joka ne kokee - voimme kaikki olla ihan yhtä ihmeellisten asioiden äärellä, kun näkökulma vaihtuu. 

Helmet-lukuhaaste: 2 (Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä), 6 (Rakkausromaani), 14 (Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi), 25 (Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin) ja 36 (Kirjassa ollaan yksin).

Vuosi elämästä

Tänään on tasan vuosi siitä, kun kävimme katsomassa nykyistä kotiamme ensimmäisen kerran. Väliin on mahtunut hulvaton määrä tapahtumia, mutta samalla aika on mennyt kovin nopeasti eli en osaa päättää, onko mennyt aika vasta vai jo vuosi.

Toki moni tapahtuma on ollut paikasta riippumattomia, mutta paljon ollaan täällä kotonakin tehty ja teetätetty. Vanhat tapetit on revitty ja seinät maalattu, olkkarissa on uusi lattia, pesukoneliitäntä löytyy nyt yläkerran kylppäristä, keittiöön on saatu lisää tilaa poistamalla susirumat yläkaapit ja haitariovi. Viimeisimpänä koko alakerran vaaleanpunainen horrorvessa on revitty betonille ja rakennettu uudestaan.

Toisaalta yläkerrassa on edelleen ne samat kammottavat muovimatot ja lastulevykaapit, eteinen on rumasti paneloitu, keittiön katto maalaamatta ja koko keittiö yleisremonttia vailla, toisen makkarin seinäpinnat aloittamatta ja ovi irti. Ja mikä ehkä ärsyttävintä, kylppärin ovessa on edelleen edellisten asukkaiden siihen liimaama mauton kyltti. Miten tarrateipin saa siististi irti, kertokaa joku!

Toisen makkarin seinät on tarkoitus tehdä vielä tässä keväällä, eteinen ehkä kesällä, mutta muuten ovat toistaiseksi jäähyllä nämä projektit. Ei ole jaksamista, kiinnostusta eikä vessarempan jälkeen enää rahaakaan.

Tajusin tänään, että tämä ajan käsittämätön kuluminen tarkoittaa myös sitä, että asuntoon muuttamisen vuosipäivä häämöttää ihan nurkan takana. Muistan kun viime keväänä ahdistuneina vanhan kodin olkkarissa puimme ostotarjouksen tekemistä, sen jälkeen vastatarjouksen hyväksymistä ja lopulta päätimme sitoutua asuntoon ja Joensuuhun kahdeksi vuodeksi, minkä jälkeen tilannetta arvioitaisiin uudestaan. Ounasteltiin kyllä, etti ainakin ensimmäinen vuosi menisi siivillä, mutta silti tämä tuli puskista.

Juuri nyt tuntui, ettei meillä ole kiire minnekään.

Irti aikasyöpöistä

Olen taas viime aikoina kipuillut ajankäytön kanssa. Lapsi alkaa olla yhtäkkiä niin iso, että voin päivittäin helposti tehdä vähän omiakin juttuja. Voin vaikka lukea kirjaa, neuloa, leipoa, käydä salilla, kirjoittaa blogia tai katsoa rauhassa jakson verran jotain omaa sarjaa. Ihmeellistä!

Ihan vielä ei tosin ole uponnut kunnolla tajuntaan, että useimpina päivinä voin valita näistä yhden asian. Tai kaksi, jos valitsen neulomisen ja telkkarin. Hengailen, lenkkeilen, puuhastelen ja seurustelen lapsen kanssa tosi mielelläni, mutta välillä on vaikea muistaa ja hyväksyä oman ajankäytön nykyinen rajallisuus, kun kuukausiksi pois suljetut vaihtoehdot ovatkin taas auki.

Mutta onpa ainakin tiedossa, mihin en halua aikaani käyttää. Löysin hiljattain Facebookin asetuksista namiskan joka näyttää, kuinka paljon tuhlaan aikaa sovelluksen turhalla selaamisella. Tiesin kyllä, että istun liikaa puhelin kourassa, mutta kyllähän se vähän sielua nirhaisi nähdä ihan konkreettisia lukuja. Siitä voisi hyvin nipsaista aikaa parempaankin käyttöön. Vietin myös viime lauantaina ensimmäisen rapelipäivän ainakin puoleentoista vuoteen. Sitäkään ei ole tarvetta toistaa pitkään aikaan.

Joulukuun kirjat

Minna Rytisalo: Rouva C.

Rytisalon laajalti kehuttu romaani siitä, miten Minnan matkasta kohti sitä ikonista hahmoa, jonka kaikki tiedämme. Liityn kehujien joukkoon minäkin. Tykkäsin Rouva C:stä valtavasti. Minna Canth on jo itsessään niin mielenkiintoinen, että kannattelisi kehnompaakin kirjaa, mutta Rytisalon teksti on niin kaunista ja tarina niin taidokkaasti rytmitetty, että tämä sujahti heti yksi vuoden parhaista lukukokemuksista. 

Suzanne Collins: Vihan liekit & Matkijanärhi

Kuuntelin Nälkäpelin toisen ja kolmannen osan niin tiiviillä tahdilla, että  ne niputtuvat päässäni yhdeksi. Vihan liekit toimi minulle kokonaisuutena ehkä himpun paremmin kuin Matkijanärhi, mutta Collins saa pidettyä tason yllättävän tasaisena koko trilogian läpi, eikä päästä yleisöään helpolla. Olin harmillisen oikeassa kammottavuuksien ja väkivallan lisääntymisestä, mutta jotenkin sain kuunneltua paketin läpi. Vaikeita päätöksiä, lohduttomia tilanteita ja karuja kohtaloita osuu kohdalle yksi toisensa jälkeen ja vaikka Katnissin ratkaisuja on - etenkin näin päähenkilöä tuplasti vanhempana tättäränä - vaarallisen helppo sortua arvostelemaan, kirjat tarjoavat hyvän mahdollisuuden haastaa myös itsensä ajattelemaan. Mikä on moraalisesti oikea ratkaisu, valitsisiko kulloisessakin tilanteessa itse läheisten edun vai yhteisen hyvän, mikä se yhteinen hyvä loppujen lopuksi on? Olen kyllä iloinen, että päätin sivistää itseäni Nälkäpeleillä. Harva asia lämmittää mieltä enemmän kuin se, että hittituotteella on myös varsin pätevät kirjalliset ansiot.  

Karoliina Sallinen: Tee se itse -vauva

Kuuntelin tämän äänikirjana vaunulenkeillä ja jos kirjan teema ei olisi liipannut läheltä omaa elämää, kesken olisi jäänyt jo alkumetreillä. Sinällään ihan hauska seuranta raskausajasta erilaisine myllerryksineen sekä naisen että miehen näkökulmasta, moneen asiaan pystyi samaistumaan ja samalla palauttamaan mieleen viime kevättä ja kesää. Joku tässä kuitenkin nyppi - eikä vähiten Juhan äänenä toiminut Tuomas Tulikorpi. 

Laura Honkasalo: Vie minut jonnekin

Kaipasin hyvää mutta sopivan hömppää luettavaa ja ajattelin Honkasalon ensimmäisen viihderomaanin olevan nappivalinta. Petyin. Vie minut jonnekin ei missään nimessä ole genressään huono kirja, mutta ei erityisen hyväkään. Se on vähän liian vakava ollakseen vain viihdettä mutta liian kevyt ollakseen muuta kuin viihderomaani. Kolmekymppisen naisen kipuilu perheenperustamisen, parisuhteen ja työelämän mullistuksen ristiaallokossa on luettu jo monesti ennenkin, ja vaikka Honkasalo tuo tarinaan kiinnostavia sivujuonteita opiston elämäntaitokurssin ja siskon perhekriisin kautta, ne jäävät kovin ohuiksi, eikä koko paketti mielestäni pysynyt kasassa ihan niin hyvin kuin olisin toivonut. Kyllä tämän silti sujuvasti luki, kieli oli kaunista, eikä loppukaan onneksi ollut se kliseisin mahdollinen.

Kiinnostavaa kyllä tämä erilaisista lajityypeistä tuttujen kirjailijoiden viihderomaani-innostus! Anneli Kannoltakin on julkaistu sellainen hiljattain. Satunnaista tuuletusta näyttävät kaipaavan (ainakin tämän) lukijan lisäksi kirjailijat itse

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

Vuoden ehkä puhuttelevin lukukokemus oli viimeinen. Karen Joy Fowler on minulle tuttu lähinnä Jane Austen -lukupiiristä ja ihan sattumalta poimin tämän romaanin kirjaston hyllystä. Mikä poiminta se olikaan! Perhekertomus on nopea lukea ja siihen on helppo upota, mutta kevyt kirja se ei millään asteikolla ole. On ihmisiä, eläimiä, aikuisia, lapsia, tiedettä, tutkimuksia ja hyviä aikeita, mutta kenen on vastuu, kun joku meneekin pieleen? Kuinka syvät haavat perheessä tapahtunut tragedia jättää ja kuka niitä kantaa vuosikymmenestä toiseen? Teemat ovat isoja, mutta yhden perheen tarina tuovat ne pieneen, käsitettävään mittakaavaan. Romaani piti otteessaan alusta lähtien, pala oli kurkussa moneen kertaan ja viimeisillä sivuilla oli pakko tirauttaa muutama kyynel. Epäluotettava minäkertoja tulee lähelle ja saa fiktiivisen tarinan tuntumaan niin henkilökohtaiselta, että lukemisen jälkeen teki mieli lähettää Rosemarylle vaikka sähköpostia ja kysyä, onko kaikki kunnossa.

Vuoden ensimmäinen

Tapanani on ollut listata toiveita ja tavoitteita alkavalle vuodelle aina tammikuun alussa. Onhan niitä nytkin, mutta huomattavasti vähemmän olen jaksanut asiaa tänä vuonna miettiä. Laajemmalla mittakaavalla toivoisin näkeväni jo viime vuonna toitottamaani humaanimpaa politiikkaa ja konkreettisia ilmastotekoja. Niihin tiivistyy kaikki.

Myös henkilökohtaisten toiveiden osalta lyhyestä virsi kaunis. Vuonna 2019 haluan:

... käyttää ruuanlaitossa vähemmän ja harkitummin eläinkunnan tuotteita, etenkin maitotuotteita.

... olla ahdistumatta liikaa töihinpaluusta syksyllä.

... olla paremmin perillä ystävieni kuulumisista ja voinnista.

... käydä salilla tai jumpassa edes kerran viikossa.

... lukea taas enemmän kirjoja.

... säilyttää edes hieman siitä leppoisasta lungi-Hannasta, joka minusta on viimeisten kuukausien aikana kuoriutunut.

Lisäksi toivon edelleen terveyttä itselle ja perheelle, ja itselleni etenkin sitä, että työelämässä edessä oleva hyppy tuntemattomaan osoittautuu oikeaksi valinnaksi. Jää nähtäväksi.