Syyskuun luetut

Syyskuussa tuli näemmä luettua - ja kuunneltua. Yleensä ehdin korkeintaan yhden äänikirjan kuukauteen, mutta nyt niitäkin tuli kaksi.

Jonas Hassen Khemiri: Soitan veljilleni

Näin Khemirin tekstiin pohjautuvan näytelmän Joensuun kaupunginteatterissa jo monta vuotta sitten. Se oli käsittämättömän hyvä. Hieno on myös tämä pienoisromaani, jossa reiluun sataan sivuun todella löyhästi ladottua tekstiä on mahdutettu pökerryttävä määrä asiaa, tunteita ja pohdittavaa. Tykkäsin tästä valtavasti.

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin?

Tästä jäi hämmentynyt olo. Dekkarihyllystä löytyneessä kirjassa toki ratkotaan rikosta, mutta dekkarina tätä ei kannata lukea. Kuka murhasi Roland Barthesin? on satiiri ja postmoderni ilottelu, jossa on tosi paljon tapahtumia, viittauksia, filosofeja, julkkiksia ja ihan kaikkea. Välillä lukeminen soljui mukavasti, välillä oli turhauttavaa pakkopullaa. Kaikessa kaikkeudessaan kirja oli minulle vähän liian postmoderni, mutta oikealle yleisölle varmasti mitä riemastuttavin kokonaisuus.

Colson Whitehead: Nickelin pojat

Sain varoituksia siitä, että tämä kirja on aiheeltaan todella raskas. Amerikkalainen rotusorto ei tietysti itsessään ole mitenkään mieltäylentävä aihe, mutta ensimmäisen kolmanneksen pidin varoituksia liioiteltuina. Sitten tarina kääntyi isommalle vaihteelle. Nuorten rikollisten kuvitteelliseen kasvatuslaitokseen sijoittuva romaani on virallisesti fiktiota, mutta perustuu monilta osin todellisiin lähteisiin, se ei helpota tämän kirjan lukemista. Todella hieno ja kauniisti kirjoitettu kirja, jonka lukemisen jälkeen usko ihmiskuntaan on aika heikoissa kantimissa.

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt

Kirjoittelinkin Kolun esikoiskirjan pohjalta ajatuksia jo aiemmin. Kirja nostaa esiin tässä ajassa tärkeitä pohdintoja suorittamisesta ja saavuttamisesta niin työ- kuin vapaa-ajalla, ja auttoi ainakin minua peilaamaan omaa olemistani ja tekemistäni vähän laajemmassakin mittakaavassa. Pienine puutteineenkin siis tärkeä avaus helposti omaksuttavassa muodossa. Paljon ajatuksia jäi kytemään pinnan alle ja palaan kirjan pariin mielelläni vielä monta kertaa uudestaan.

Jari Järvelä: Klik

Mitä jos maailman kuuluisimmat valokuvat onkin oikeasti ottanut suomalainen nainen? Klik on historian kamaluuksista huolimatta kevyt vaihtoehtohistoria, joka kurkistaa kulissien taakse. Ensimmäisen kolmanneksen olin tästä aivan innoissani. Sitten meno hyytyi, hahmoja ja tapahtumia tuli liikaa, vähitelleen ne muuttuivat vain väläyksiksi ja lopussa olin taas täysillä Klikin kyydissä. Historiaa voi tarkkailla vain ulkopuolelta, mutta ulkopuolelle jää aina lopulta tapahtumien ytimessä pyörivä Iriskin. Järvelä on todella sujuva kirjoittaja, mutta lukemista hidastaa jatkuvat googletukset tapahtumien ja henkilöiden vaiheista.

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa

Oi miten pidin tästä. Tämä kirja tuntuu vanhan ajan dekkarilta, mutta lähtöasetelma on aivan uusi: takakansitekstissä mainittu Agatha Christien ja Black Mirrorin yhdistelmä ei ole kaukaa haettu. Jännite kantaa hienosti, vaikka loppu lässähtikin hieman. Vai väsähdinkö vain? Tämän tarinan kanssa täytyy nimittäin olla jatkuvasti tarkkaavaisena, ettei mitään mene ohi. Enempää kirjasta on vaikea avata spoilaamatta parhaita yllätyksiä. Art deco -henkinen kansi on muuten ihan mahtava.

Jenny Offill: Ilmastoja

Offilin romaani on sirpaleista havaintoproosaa. Suurta draaman kaarta tästä on turha hakea, mutta samaistuttavia välähdyksiä tulee vastaan vähän väliä. Pienten katkelmien lukeminen muistutti mielestäni jopa runoja. Trumpin Amerikkaan sijoittuva ja ilmastokriisin kanssa elämisestä kertova romaani on temaattisesti ahdistava, mutta se tuo myös yhteenkuuluvuuden tunnetta. Toistaiseksi paras kohtaamani tiivistys kirjasta on Hesarista: Kuinka voi tiedostaa maailman tuhoutuvan ja samalla huolestua, ehtiikö ostaa kaupasta sipsejä? Siinäpä se.

Édouard Louis: Ei enää Eddy

En ihmettele, että tästä on kohistu paljon. Ei enää Eddy on rankkaa luettavaa. Kuvaus homona kasvamisesta pienessä yhteisössä on itsessään aika rankkaa luettavaa, mutta köyhyyden kuvaus tuo siihen vielä ihan erilaiset ulottuvuutensa. Kirja on lyhyt ja paikoin vähäsanainenkin, mutta tiiviydessään raskas - tilaa hengähtää ei juuri ole. Alan kuitenkin olla aika väsynyt autofiktioon, joten Louisin esikoisromaani ei tehnyt niin isoa vaikutusta kuin jonain toisena hetkenä todennäköisesti olisi tapahtunut.

Aurinkomuki

Äidilläni on jo vuosia ollut iso, auringonkeltainen aamukahvimuki. Minä sen olen tainnut ostaa, Karkkilan Tuomareista joskus iät ja ajat sitten. Yllättävän hyvä ostos!

Äiti juo yhden mukin kahvia joka aamu. Tietysti se on huomattavasti isompi kuin tavallinen muki, mutta psykologinen ero kahteen mukilliseen taitaa olla merkittävä. Ja onhan se muki myös poikkeuksellisen iloisen näköinen yksilö.

Alan hiljalleen saada ajatuksesta kiinni. Raskauden jälkeen yhteen muumimukiin vähentynyt kahvimäärä ei enää riitä, kaksi tuntuu siltä, että antaisi periksi.

Nyt kun ollaan lopultakin pian roudaamassa hajonneita muumeja kierrätykseen, voisi olla oman hyvän mielen aamukahvimukin hankkimisen paikka. Tiimaria ei enää ole ja muutenkin voisi olla hyvä sauma panostaa vähän eettisempään porsliiniin. Etsinnät alkakoon!

Sup, sup

Minulla oli aikanaan kämppis, joka oli sitä ihmistyyppiä, joka kehtasi pyytää ja vaatia itselleen kaikenlaista - ja usein saikin haluamansa. Itselleni tyypillisesti olin lähinnä hämmentynyt ja pöyristynyt moisesta röyhkeydestä. 

Samoin olen aina pitänyt vähän hassuna sitä, että toivotaan asioita universumilta ja yhtäkkiä juuri toivotut esineet, asiat tai ihmiset ilmestyvät elämään ilman sen suurempaa vaivannäköä. Samoin kuin olen ihmetellyt sitä yhtä ystävää, joka pyysi aina pienen vastoinkäymisen kohdatessa hiljaa apua Jeesukselta, ja pian kaikki järjestyikin parhain päin.

Eikö kaikki maailman ihmiset vain pakerra hiljaa omien juttujensa parissa ja toivo salaa parasta? Kaikkea sitä.

En nyt ole kokonaan kelkkaani kääntämässä tässä asiassa, mutta aina joskus elämä yllättää. Olen esimerkiksi tänä syksynä ollut aktiivisen harmissani siitä, ettei minulla ole aikaa, kärsivällisyyttä tai energiaa lähteä sienimetsään (tai opetella tunnistamaan uusia sieniä, repertuaariini kuuluu vain kourallinen), vaikka tykkään sienistä kovasti. Ja kas, eilen naapuri laittoi viestin ja kysyi, syödäänkö meillä suppilovahveroita, oli nimittäin saanut kaverilta pussillisen ja osa oli jäänyt yli.

Kaksi minuuttia myöhemmin sienet olivat minulla. Osa tarkoitti tässä tapauksessa puolta muovikassillista, varmaan lähemmäs kymmenen litraa ainakin. Minulla ei ole ikinä ollut yhtä paljon suppiksia kerralla, itku meinasi päästä sekä ilosta että siivousahdistuksesta. Onneksi tänään oli lomapäivä, keittiön nurkassa kasvikuivuri pöhisi iloisesti muutaman tunnin ja nyt on sieniä niin paljon, ettei niitä tarvitse vaalia, vaan niitä voi oikeasti surutta käyttää. Ja sienin kanssa puuhailu myös tuntui aika palauttavalta, vaikka ei nyt varsinaista lomalta kaipaamaani lepäämistä ollutkaan.

Kyllä minä vielä suppiksensyöjiä perheestäni koulin, vaikka sieniskeptikkoja ovatkin. Tänään tein pikaisen shepherd's pien soijarouheesta ja ujutin soossiin mukaan suppilovahveroita. Marko ihmetteli, millä olin saanut tylsään kastikkeeseen niin paljon makua ja lapsikin söi hyvällä halulla. Myhäilytti.

Kiitos elämä, universumi ja ihana naapuri. Josko sitä vielä uskaltaisi toivoa jotain muutakin.

Vähän vähemmän väsynyt

Luin hiljattain Eeva Kolun uutuuskirjan Korkeintaan vähän väsynyt. Se kertoo sukupolveni naisten uupumuksesta niin työelämässä kuin muutenkin.

En ole palanut loppuun tai ollut uupumuksen tai masennuksen takia koskaan sairauslomalla. Siitä huolimatta kirja resonoi monella eri tasolla. Suuria ahaa-elämyksiä tuli vähemmän, mutta selvästi jotain jäi kytemään pinnan alle, sillä ajatukset kirkastuvat nyt melkein päivä päivältä.

Ensin konkretisoitui ajatus puuttuvasta tilasta. Omalla kohdallani se tarkoittaa ennen kaikkea kirjaimellisesti fyysistä tilaa kotona, johon voin levittäytyä ilman, että saan palautetta ympäriinsä lojuvista tavaroistani. Neliöt meillä ei ole lisääntymässä, joten tilaa on järjestettävä muuten. Osittain olen toimeen jo tarttunut, isompien muutosten suhteen aivoissa raksuttaa jo.

Tarvitsen tilaa myös itselleni mieluisille asioille. Se on pitkälti omista valinnoista kiinni, vaikka totta kai lapsen myötä oman ajan määrä ja laatu on muuttunut huomattavasti. Nyt pitää miettiä tarkemmin, mihin aikansa käyttää, ettei väsy ja paljon mieluisia asioita on jäänyt lähes kokonaan pois. Tuijotan töissä ruutuja päivät pitkät, joten iltaisin en koe sitä kovin mielekkääksi ja siksi esimerkiksi oma blogi ja muiden blogien lukeminen on jäänyt tosi vähälle. Nautin kuitenkin lukemisesta ja hiljaisuudesta. Eli olen nyt lyhentänyt päivittäisiä Netflix-tuokioitani ja lukenut enemmän. Se on hyväksi mielelle ja silti olen ehtinyt katsoa yhden jakson tämän hetken nollaussarjaani eli Luciferia melkein joka päivä. Sekin on hyväksi.

Tänään päätin, että minulla ei ole kiire. Töitä nimittäin on, paljon. Koko ajan on puristava tunne rinnassa, etten saa kaikkea tehtyä ajoissa - enkä saakkaan. Nyt se pitää hyväksyä ja yrittää tehdä homma kerrallaan rauhassa valmiiksi. Työmatkan poljin pyörä tänään rauhallisempaan tahtiin, enkä paahtanut verenmaku suussa. Huomattavasti helpompi oli tarttua heti toimeen, kun en heti ollut stressissä ja kärttyinen.  Illallakaan ei pitäisi olla niin kiire Luciferin ja kirjan pariin, etten ehtisi venytellä tai täyttää tiskikonetta.

Minulla on mielikuva, että joka syksy teen samanlaisia päätöksiä. Siihen on varmasti syynsä ja tiedän, että tällä kiireettömällä polullani tuskin pysyn kovin kauan, mutta ehkä seuraavalla kerralla aikataulukaaoksen vallatessa nämä askeleet on taas helpompi ottaa.

Haluan pitää mielessäni myös vähän aikaa sitten somesta löytämäni Nora Robertsin jonglööriajatuksen. Siinä on kaikki.

Kolun kirjaakin suosittelen lämpimästi milleniaaleille, vanhemmille ja nuoremmille, kaikille sukupuolille. Valmiita vastauksia kirjasta tuskin kaikille löytyy, mutta vertaistukea ja ajatuksia siitä löytyy varmasti itse kullekin.

Elokuun kirjat

Jessica Fellowes: Nuori, kaunis ja kuollut
Muistan tykänneeni Mitfordin murhista, mutta tämä kakkososa oli korkeintaan "ihan kiva". Fellowesin ajankuva on kyllä mainiota, mutta jotenkin tässä oli ihan liikaa kaikkea - paitsi ehkä päähenkilöiden syventämistä, koska edellisestä osasta tutut Louisa ja Guy tuntuivat jäävän kovin kaksiulotteisiksi. 20-luvun Lontoo muoti-ilmiöineen kuitenkin aika mehevää maaperää, joten sadepäivän viihteenä teekupposen seurassa tämä on ihan toimivaa luettavaa.

Helmet-lukuhaaste: 4 (Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä), 7 (Kirjassa rikotaan lakia), 15 (Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö)

Meeri Koutaniemi & Ann-Mari Leinonen: Vahvaksi rikotut - Tarinoita seksuaaliväkivallasta Suomessa
Vahvaksi rikottuja on tosi vaikea arvioida sen enempää tähdillä kuin sanoilla. Tämä kirja vaatii aikaa, sitä lukiessä on kestettävä painetta rinnassa ja palaa kurkussa. Tarinat toisensa perään ovat musertavaa luettavaa. Toivon kuitenkin, että tämä kirja löytää tiensä mahdollisimman monen ihmisen lukulistalle; kirjan naisten ansaitsevat tulla kuulluiksi ja seksuaalisen väkivallan yleisyydestä Suomessa on todellakin syytä puhua enemmän. Koutaniemen kauniit muotokuvat viimeistelevät muutenkin hienon kirjan.

Helmet-lukuhaaste: 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja), 49 (Vuonna 2020 julkaistu kirja)

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija
Kadonneiden tavaroiden vartija on periaatteessa ihan minun kirjani, episodimainen brittitarina, jossa rinnakkain kerrotut tarinat kulkevat hiljalleen kohti toisiaan. Sydänsuruja, itsenäistyviä naisia, ystävyyttä, haikeutta, kirjallisuutta, arvoituksia, omien polkujensa kulkijoita ja pannukaupalla teetä. Jostain syystä tämä jätti kuitenkin vähän kylmäksi: taianomainen maailma on kutkuttava, mutta unohtuu hahmojen tapaan pian tarinan päättymisen jälkeen. Joka tapauksessa Kadonneiden tavaroiden vartija on hyvän mielen romaani pienellä yliluonnollisella vivahteella ja sellaista kaipaavalle kyllä kirja paikallaan.

Helmet-lukuhaaste: 2 (Iloinen kirja), 16 (Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli), 21 (Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta - "Charles Bramwell Brockley matkusti yksin ja ilman lippua London Bridgen asemalta kello 14.42 lähteneessä junassa kohti Brightonia.")

Haruki Murakami: Kafka rannalla
Saatiin Kafka rannalla vuosia sitten joululahjaksi, mutta kirja jäi silloin lukematta. Kaveri ripitti aiheesta sen verran painokkaasti kesällä, että päätin tarttua tiiliskiveen. Vähän kehno lähtökohta lukea mitään, mutta kyllähän tämä oikein hyvä oli, jos ei pyyhkäissytkään minua täysin mukaansa. Maagisen realismin, kauniin kielen ja hitaasti avautuvien arvoitusten ystäville kyllä varsin suositeltavaa luettavaa. Parhaimmillaan Kafka rannalla olisi varmasti sellaisina kiireettöminä kesäöinä - tai joululomalla - kun saa valvoa niin pitkään kuin huvittaa ja uppoutua kirjan vietäväksi kaikessa rauhassa.

Helmet-lukuhaaste: 8 (Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi), 29 (Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva), 43 (Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja)

Anni Saastamoinen: Sirkka
Sirkassa on kaikuja sekä Mielensäpahoittajasta että Eleanorille kuuluu ihan hyvää -kirjan päähenkilönsä, mutta siitäkin huolimatta Sirkka on ihan selvästi omanlaisensa hahmo. Sirkka on Sirkka. Pidin tästä valtavasti. Niin hahmona kuin tarinana Sirkka pyyhkäisi minut mukaansa ensisivuilta lähtien ja molemmat vain paranivat, mitä pidemmälle pääsin ja kerroksia paljastui sipulimaisesti aina vain lisää. Erityisen paljon ilahduin lopusta. Kaikkien ei tarvitse olla päähenkilöitä, on ihan ok olla Sirkka.

Helmet-lukuhaaste: 21 (Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta - "Sirkalla on sivuhahmon nimi."), 41 (Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan)

Angie Thomas: Viha jonka kylvät
Tässä toinen kirja, jolle on periaatteessa mahdotonta tähtiluokitusta antaa. Thomasin esikoisromaani on tällä hetkellä pelottavan ajankohtainen ja tarpeellinen puheenvuoro tummaihoisen nuoren näkökulmasta. Vaikka tarina käänteineen vei mukanaan, samalla moni asia ärsytti. Aina niissä hetkissä muistin kertojan olevan 16-vuotias tyttö eli ärsytys kuuluu olennaisesti asiaan. Toivoisin, että mahdollisimman moni nuori lukisi tämän. Ja aikuinen myös.

Helmet-lukuhaaste: 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja), 14 (Urheiluun liittyvä kirja), 35 (Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa)

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
Usein klassikot ovat klassikoita syystä ja niin oli tämäkin huikean hyvä. Tarina kipuilevasta, väsyneestä, pelkäävästä perheestä, ahdistavasta ja riipaisevasta parisuhteesta, tukahdutetuista toiveista, elämästä alkoholismin varjossa. Runomuodosta huolimatta kuin tiiviisti pakattua, huokosista ihon alle ujuttautuvaa proosaa. Ei niin musertava kuin pelkäsin, mutta jonnekin syvälle tämä jäi siitä huolimatta kaihertamaan.

Helmet-lukuhaaste: 1 (Kirja on vanhempi kuin sinä), 12 (Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera), 27 (Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani)