lauantai 28. marraskuuta 2020

Lokakuun luetut

Marko Annala: Kuutio
Annala on kiinnostava kirjoittaja jo sen takia, että kaikkien kolmen romaanin maailmat ovat hyvin erilaiset. Ne kaikki ovat kuitenkin omilla tavoillaan tavallisen miehen kasvutarinoita. Niin myös Kuutio, jota on markkinoitu kirjana isyydestä. Isä-lapsi-suhde onkin vahvasti läsnä, mutta minulle välittyi enemmän muut asiat - muutoksen hyväksyminen, oman tilan ottaminen ja itsenäisen aikuisen saappaisiin astuminen. Annalan tekstiä on erittäin miellyttävä lukea ja kirja soljuu eteenpäin omalla painollaan. Jonain toisena hetkenä olisin varmaan tykännyt tästä paljon enemmän, mutta juuri nyt keski-ikäistyvän miehen kriisi ei niin paljon puhutellut. Tarttumapintaa Kuutiosta löytyy silti varmasti monenlaisille lukijoille ja tätä suosittelee ilolla jo kielen ja kerronnan kannalta.

Niillas Holmberg: Jos itseni pelastan itseltäni
Helmet-haasteesta uupui saamelaisen kirjoittajan kirjoittama kirja ja Niillas Holmbergia löytyi työpaikan hyllystä. Kun runoilija vielä nostettiin myöhemmin esiin runovinkkauksessa, homma oli selvä. Olen tosi kehno arvioimaan runojen laatua, mutta pidin kovasti siitä, miten Holmberg nostaa kulttuuria esiin, ottaa kantaa ja samalla ravistelee stereotyyppistä kuvaa saamelaisista. Identiteetti on tässä runoteoksessa vahvasti läsnä ja muutama runo sai väristyksiä kulkemaan pitkin selkäpiitä.

Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja
Mustan huumorin ryydittämä tarina sisaruudesta - ja sisaruskateudesta. Kaunis Ayoola saa kaiken huomion samalla kun isosisko Korede puurtaa töissä ja siivoaa siskonsa jälkiä hyvinkin kirjaimellisesti. Absurdiutta lähentelevästä juonestaan huolimatta jokainen sisarus maailmassa varmasti tunnistaa Koreden läpikäymät tunteet tavalla tai toisella. Tämä oli kaikin puoli riemukas kirja, mutta jostain syystä se sujahti muististani nopeammin kuin veitsi Ayoolan taskusta. 



Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)
Yksi syksyn odotetuimmista pääsi vähän lässähtämään, vaikka nautinkin siitä, miten tarkkanäköisesti Holma osaa elämän kommervenkeistä kirjoittaa. Lisäiloa tulee siitä, että olemme samanikäisiä ja nuoruuden maantieteellisestä etäisyydestä huolimatta monet kuvatut tilanteet etenkin teinivuosilta olivat täysin tunnistettavia. Tosin pitkin tarinaa kuvatun häpeän tunnistaa varmasti jokainen ikään ja elämäntilanteeseen katsomatta. Kirjan paras anti tulee mielestäni vasta lopussa, sillä rakkaudesta Holma kirjoittaa ihan poikkeuksellisen kauniisti.

Trevor Noah: Laiton lapsi - värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa
Laiton lapsi ei ole raskas kirja, mutta koska siinä luonnollisesti käsitellään huomattavan paljon apartheidia, ihmisvihaa ei voi välttää. Opin aivan valtavasti uutta tätä lukiessani - ja huomasin, etten tiedä apartheidistä juuri mitään, vaikka (oletettavasti monien muiden eurooppalaisten tavoin) luulin olevani ihan kartalla. Muutenkin kirja sisältää Eurooppa-keskeisyyden pelmuttamista, mikä on mielestäni erittäin tervetullutta. Noahin tarinassa on onnellinen loppu, mutta tätä kirjaa tuskin olisi julkaistu ainakaan näin laajasti, jos Noah ei olisi urallaan niin menestynyt. Väkisinkin herää kysymys, mitä tapahtui niille, joiden tie ei vienyt Amerikkaan Late Night -isänniksi. Mikä tilanne on nyt, liki 30 vuotta apartheidin (virallisen) päättymisen jälkeen? Haluaisin myös lukea lisää Noahin äidistä. En varmasti ole ainoa.

Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys
Rakastin Komisario Palmun erehdys -elokuvaa lapsena. En edes tiedä, kuinka monta kertaa olen nähnyt sen, mutta koska edellisestä katsomiskerrasta voi olla hyvinkin 25 vuotta, monet asiat olivat unohtuneet. Esimerkiksi murhaaja. Hyvä niin, tätä oli paljon hauskempi lukea, kun tärkeimmät paljastukset tulivat yllätyksenä. Olen lukenut tosi vähän Waltaria, mutta jokaisen kohdalla olen aina jostain syystä hämmentynyt siitä, että pidän kirjasta. No, pääseepähän aina yllättymään iloisesti! Myös Komisario Palmun erehdys oli genressään vallan mainio ja juuri niin elävästi kirjoitettu, että auttamattomasti Joel Rinteen näköinen Palmu piirtyi mieleeni sivu toisensa jälkeen.

keskiviikko 18. marraskuuta 2020

Mikä lasketaan?

Juttelin viime viikolla kahvitauolla miehen harrastuksesta ja työkaveri hetti katalan kierrepallon: onko sulla harrastuksia?

Niin. Onko? Viaton utelu on saanut päässäni melkoiset mittasuhteet. Vastasin, että ei oikeastaan, tai käynhän mä salilla, luen ja neulon.

Kaikki yllä mainittu pitää kyllä paikkansa. Tuntuu kuitenkin, että lukeminen ja liikunta on enemmän sellaista perustoimintaa. Nykyään harrastuksissakin pitää olla jotenkin tavoitteellinen tai ainakin suhtautua siihen intohimolla, että siitä kehtaa puhua.

Aloitin keväällä juoksukoulun ja syksyyn asti juoksinkin monta kertaa viikossa koko ajan vähän pitempiä matkoja. Nyt se on jäänyt vähemmälle. Jos juoksen lähiössä kerran viikossa ilman sen suurempia tavoitteita, se ei ole kummoinenkaan harrastus. Lihaskuntoakin teen lähinnä toimintakyvyn ylläpitämiseksi.

Olen kyllä paljon kotona ja laitan ruokaa. Koti ei ole sisustettu ja meillä on aina vähän sekaista, joten en koe harrastavani mitään hyggeilyä, kunhan puuhailen. Laittamani ruokakin on enemmän tavallista arkiruokaa kuin uusien jännittävien reseptien kokeilemista. Sama pätee neulomiseen. Teen lähinnä perussukkia ja säärystimiä, koska kärsivällisyyteni ei riitä isompiin neuleisiin ja olen laiska opettelemaan uutta. Telkkarisarjoja ei lasketa harrastukseksi, ellei hurahda niin, että elää ja hengittää kyseistä sarjaa, kuten Buffyn kanssa aikanaan kävi. 

Harrastustuotos hotellissa viime viikonloppuna.


Lukeminen on rakkain harrastukseni, mutta siihen ei liity mitään ekstraa. Kirjoittelen kyllä muistaessani ajatuksia ylös tänne blogiin lähinnä omaksi ilokseni, mutta tuntuu, että se laskettaisiin harrastukseksi vasta, jos pitäisin kaunista kirjagramia, jonne jaksaisin asetella sanat ja kuvat hienosti ja harkitusti maailman nähtäväksi. Satunnaisten ottamieni kuvien laatukin on vähän niin ja näin.

Nuorempana kävin tanssitunneilla ja kuvataidekoulussa. En ole merkittävän lahjakas kummassakaan taiteenlajissa, mutta ainakin se antoi tekemiselle selkeät raamit. Tänään minua kysyttiin kuntavaaliehdokkaaksi ja huomasin hetken kaikkea järkeäni harkitsevani, vaikka puoluekin oli väärä.

Ehkä tämä on tällaista ruuhkavuosien pohdintaa, en tiedä onko tässä elämäntilanteessa kovinkaan monella oikeasti aikaa ja energiaa harrastaa. Mutta olisihan se kiva, jos yksinkertaiseen kysymykseen osaisi vastata ajautumatta pieneen kriisiin.

torstai 29. lokakuuta 2020

Syyskuun luetut

Syyskuussa tuli näemmä luettua - ja kuunneltua. Yleensä ehdin korkeintaan yhden äänikirjan kuukauteen, mutta nyt niitäkin tuli kaksi.

Jonas Hassen Khemiri: Soitan veljilleni
Näin Khemirin tekstiin pohjautuvan näytelmän Joensuun kaupunginteatterissa jo monta vuotta sitten. Se oli käsittämättömän hyvä. Hieno on myös tämä pienoisromaani, jossa reiluun sataan sivuun todella löyhästi ladottua tekstiä on mahdutettu pökerryttävä määrä asiaa, tunteita ja pohdittavaa. Tykkäsin tästä valtavasti.

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin?
Tästä jäi hämmentynyt olo. Dekkarihyllystä löytyneessä kirjassa toki ratkotaan rikosta, mutta dekkarina tätä ei kannata lukea. Kuka murhasi Roland Barthesin? on satiiri ja postmoderni ilottelu, jossa on tosi paljon tapahtumia, viittauksia, filosofeja, julkkiksia ja ihan kaikkea. Välillä lukeminen soljui mukavasti, välillä oli turhauttavaa pakkopullaa. Kaikessa kaikkeudessaan kirja oli minulle vähän liian postmoderni, mutta oikealle yleisölle varmasti mitä riemastuttavin kokonaisuus.

Colson Whitehead: Nickelin pojat
Sain varoituksia siitä, että tämä kirja on aiheeltaan todella raskas. Amerikkalainen rotusorto ei tietysti itsessään ole mitenkään mieltäylentävä aihe, mutta ensimmäisen kolmanneksen pidin varoituksia liioiteltuina. Sitten tarina kääntyi isommalle vaihteelle. Nuorten rikollisten kuvitteelliseen kasvatuslaitokseen sijoittuva romaani on virallisesti fiktiota, mutta perustuu monilta osin todellisiin lähteisiin, se ei helpota tämän kirjan lukemista. Todella hieno ja kauniisti kirjoitettu kirja, jonka lukemisen jälkeen usko ihmiskuntaan on aika heikoissa kantimissa.

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt
Kirjoittelinkin Kolun esikoiskirjan pohjalta ajatuksia jo aiemmin. Kirja nostaa esiin tässä ajassa tärkeitä pohdintoja suorittamisesta ja saavuttamisesta niin työ- kuin vapaa-ajalla, ja auttoi ainakin minua peilaamaan omaa olemistani ja tekemistäni vähän laajemmassakin mittakaavassa. Pienine puutteineenkin siis tärkeä avaus helposti omaksuttavassa muodossa. Paljon ajatuksia jäi kytemään pinnan alle ja palaan kirjan pariin mielelläni vielä monta kertaa uudestaan.

Jari Järvelä: Klik
Mitä jos maailman kuuluisimmat valokuvat onkin oikeasti ottanut suomalainen nainen? Klik on historian kamaluuksista huolimatta kevyt vaihtoehtohistoria, joka kurkistaa kulissien taakse. Ensimmäisen kolmanneksen olin tästä aivan innoissani. Sitten meno hyytyi, hahmoja ja tapahtumia tuli liikaa, vähitelleen ne muuttuivat vain väläyksiksi ja lopussa olin taas täysillä Klikin kyydissä. Historiaa voi tarkkailla vain ulkopuolelta, mutta ulkopuolelle jää aina lopulta tapahtumien ytimessä pyörivä Iriskin. Järvelä on todella sujuva kirjoittaja, mutta lukemista hidastaa jatkuvat googletukset tapahtumien ja henkilöiden vaiheista.

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa
Oi miten pidin tästä. Tämä kirja tuntuu vanhan ajan dekkarilta, mutta lähtöasetelma on aivan uusi: takakansitekstissä mainittu Agatha Christien ja Black Mirrorin yhdistelmä ei ole kaukaa haettu. Jännite kantaa hienosti, vaikka loppu lässähtikin hieman. Vai väsähdinkö vain? Tämän tarinan kanssa täytyy nimittäin olla jatkuvasti tarkkaavaisena, ettei mitään mene ohi. Enempää kirjasta on vaikea avata spoilaamatta parhaita yllätyksiä. Art deco -henkinen kansi on muuten ihan mahtava.

Jenny Offill: Ilmastoja
Offilin romaani on sirpaleista havaintoproosaa. Suurta draaman kaarta tästä on turha hakea, mutta samaistuttavia välähdyksiä tulee vastaan vähän väliä. Pienten katkelmien lukeminen muistutti mielestäni jopa runoja. Trumpin Amerikkaan sijoittuva ja ilmastokriisin kanssa elämisestä kertova romaani on temaattisesti ahdistava, mutta se tuo myös yhteenkuuluvuuden tunnetta. Toistaiseksi paras kohtaamani tiivistys kirjasta on Hesarista: Kuinka voi tiedostaa maailman tuhoutuvan ja samalla huolestua, ehtiikö ostaa kaupasta sipsejä? Siinäpä se.

Édouard Louis: Ei enää Eddy
En ihmettele, että tästä on kohistu paljon. Ei enää Eddy on rankkaa luettavaa. Kuvaus homona kasvamisesta pienessä yhteisössä on itsessään aika rankkaa luettavaa, mutta köyhyyden kuvaus tuo siihen vielä ihan erilaiset ulottuvuutensa. Kirja on lyhyt ja paikoin vähäsanainenkin, mutta tiiviydessään raskas - tilaa hengähtää ei juuri ole. Alan kuitenkin olla aika väsynyt autofiktioon, joten Louisin esikoisromaani ei tehnyt niin isoa vaikutusta kuin jonain toisena hetkenä todennäköisesti olisi tapahtunut.

lauantai 10. lokakuuta 2020

Aurinkomuki

Äidilläni on jo vuosia ollut iso, auringonkeltainen aamukahvimuki. Minä sen olen tainnut ostaa, Karkkilan Tuomareista joskus iät ja ajat sitten. Yllättävän hyvä ostos!

Äiti juo yhden mukin kahvia joka aamu. Tietysti se on huomattavasti isompi kuin tavallinen muki, mutta psykologinen ero kahteen mukilliseen taitaa olla merkittävä. Ja onhan se muki myös poikkeuksellisen iloisen näköinen yksilö.

Alan hiljalleen saada ajatuksesta kiinni. Raskauden jälkeen yhteen muumimukiin vähentynyt kahvimäärä ei enää riitä, kaksi tuntuu siltä, että antaisi periksi.

Nyt kun ollaan lopultakin pian roudaamassa hajonneita muumeja kierrätykseen, voisi olla oman hyvän mielen aamukahvimukin hankkimisen paikka. Tiimaria ei enää ole ja muutenkin voisi olla hyvä sauma panostaa vähän eettisempään porsliiniin. Etsinnät alkakoon!

maanantai 28. syyskuuta 2020

Sup, sup

Minulla oli aikanaan kämppis, joka oli sitä ihmistyyppiä, joka kehtasi pyytää ja vaatia itselleen kaikenlaista - ja usein saikin haluamansa. Itselleni tyypillisesti olin lähinnä hämmentynyt ja pöyristynyt moisesta röyhkeydestä. 

Samoin olen aina pitänyt vähän hassuna sitä, että toivotaan asioita universumilta ja yhtäkkiä juuri toivotut esineet, asiat tai ihmiset ilmestyvät elämään ilman sen suurempaa vaivannäköä. Samoin kuin olen ihmetellyt sitä yhtä ystävää, joka pyysi aina pienen vastoinkäymisen kohdatessa hiljaa apua Jeesukselta, ja pian kaikki järjestyikin parhain päin.

Eikö kaikki maailman ihmiset vain pakerra hiljaa omien juttujensa parissa ja toivo salaa parasta? Kaikkea sitä.

En nyt ole kokonaan kelkkaani kääntämässä tässä asiassa, mutta aina joskus elämä yllättää. Olen esimerkiksi tänä syksynä ollut aktiivisen harmissani siitä, ettei minulla ole aikaa, kärsivällisyyttä tai energiaa lähteä sienimetsään (tai opetella tunnistamaan uusia sieniä, repertuaariini kuuluu vain kourallinen), vaikka tykkään sienistä kovasti. Ja kas, eilen naapuri laittoi viestin ja kysyi, syödäänkö meillä suppilovahveroita, oli nimittäin saanut kaverilta pussillisen ja osa oli jäänyt yli.

Kaksi minuuttia myöhemmin sienet olivat minulla. Osa tarkoitti tässä tapauksessa puolta muovikassillista, varmaan lähemmäs kymmenen litraa ainakin. Minulla ei ole ikinä ollut yhtä paljon suppiksia kerralla, itku meinasi päästä sekä ilosta että siivousahdistuksesta. Onneksi tänään oli lomapäivä, keittiön nurkassa kasvikuivuri pöhisi iloisesti muutaman tunnin ja nyt on sieniä niin paljon, ettei niitä tarvitse vaalia, vaan niitä voi oikeasti surutta käyttää. Ja sienin kanssa puuhailu myös tuntui aika palauttavalta, vaikka ei nyt varsinaista lomalta kaipaamaani lepäämistä ollutkaan.


kolme purkkia suppilovahveroita


Kyllä minä vielä suppiksensyöjiä perheestäni koulin, vaikka sieniskeptikkoja ovatkin. Tänään tein pikaisen shepherd's pien soijarouheesta ja ujutin soossiin mukaan suppilovahveroita. Marko ihmetteli, millä olin saanut tylsään kastikkeeseen niin paljon makua ja lapsikin söi hyvällä halulla. Myhäilytti.

Kiitos elämä, universumi ja ihana naapuri. Josko sitä vielä uskaltaisi toivoa jotain muutakin.