Näin unta, johon liittyi kaksi erillistä matkaa Markon kanssa Lontooseen. Molemmilla kävin elokuvissa, jonne mentiin hissillä, jossa oli Justin Timberlake, joka (kummallakin kerralla eri syystä) piti minua kädestä. Toisella hissimatkalla oli myös Jason Segel, jonka kädestä harmistuksekseni en saanut kiinni. Iso osa unesta kului pohtiessa, kehtaanko tägätä julkkisherrat twiittiini vai joudunko siitä kenties vaikeuksiin.
Jason Segel taisi tulla eilisestä American Idolista, leffat taas tämän viikon vapaa-ajan kuluttamisesta Tapion penkeillä. Lontoon ja Timberlaken laitan hämärien unitekijöiden piikkiin, mutta ehkä Twitter-pulmani oli alitajuntani tapa viestittää, että tauko sosiaalisen median käytöstä voisi olla paikallaan.
Vaan niistä Tapion penkeistä: nyt se on Titanic 3D:kin tosiaan koettu. Ei oikein vakuuttanut tuo 3D-efektien lisääminen vanhaan elokuvaan, eikä niitä leffan jälkeisellä lasillisellakaan oikein ruodittu. Ennemmin olisin töllötellyt vanhan kunnon Titanicin isolta kankaalta vuosien tauon jälkeen. Ja sitä kautta itse asiaan.
En muistanut, että leffa oli noin melodramaattinen. Mielikuvissani oli siis vähemmän meloa ja enemmän draamaa. Paljon muitakin asioita, joille ei nuorempana juuri painoarvoa antanut, pomppasivat nyt silmiin ihan eri tavalla. Yksi asia on kuitenkin pysynyt vankasti muuttumattomana: elokuvan sydäntä särkevin kohta on minusta tämä.
Enkä siis sano, ettenkö olisi ollut ihan fiiliksissä elokuvan joka ikisestä 194 minuutista, kokemus vain oli erilainen. Mikä tietysti on ihan hyvä juttu, sillä en ole enää 15. Toki Isador ja Ida Strausin lisäksi muitakin vanhoja tuntoja palasi mielen syövereistä aktiiviseen tietoisuuteen: Victor Garberin Thomas Andrews on ihana, voi Kathy Bates on ihan todella ihana, aaaaaa haluan olla Kate Winslet! Uutena kokemuksena oli hienoa bongailla sivuosista näyttelijöitä, jotka eivät vielä ensijulkaisun aikaan olleet erityisen tunnettuja.
Mutta olenko se vain minä vai onko elokuvateatterikulttuuri muuttunut viime aikoina? Mielestäni ennen sai leffansa katsoa satunnaista rapinaa lukuun ottamatta melko rauhassa. Harvassa on nämä leffateatterikokemukset nykyään ja melkein aina poistunkin teatterista kärttyisenä, kun leffan aikana on ollut juttelua, älytöntä rouskutusta, puhelimeen höpöttämistä, äänekästä kuorsausta ja mitä ikinä. Helppo olisi laittaa ilmiö huonosti kasvatetun sukupolven piikkiin, mutta ilmiö koskee kyllä kaikkia ikäluokkia. Alkuvuoden huippuhetki oli Vuosaari, jossa äänekäs pariskunta, joita Marko kohteliaasti pyysi olemaan hiljempaa, veti herneen nenäänsä ja kovaäänisesti vittuili meille loppuleffan ajan - tai ainakin siihen asti, kunnes poistuivat näyttävästi noin kymmenen minuuttia ennen elokuvan loppua.
Tänään jatkuu illalla Ghost of Cinemaren merkeissä, siellä ns. erikoiskäyttäytyminen ainakin kuuluu asiaan. Väsynyt aikuinen ei jaksa koko yötä valvoa, mutta
War of the Dead käydään kuitenkin katsastamassa. Zombeja, sotilaita ja Antti Reini, niistä on perjantai-ilta tehty.
