Takaisin säästölinjalle

Saan viikon päästä viimeiset täydet vanhempainpäivärahani. 

1. Minne aika meni?
2. Apua!

Olen jäämässä vielä 3,5 kuukaudeksi hoitovapaalle, jota varten säästin viime keväänä rahaa kuin pieni eläin. Fakta silti on, että taloutemme kuukausibudjetti tulee kaventumaan huomattavasti, kotihoidontuella kun ei tunnetusti hirveästi ranttaliksi laiteta.

Ollaan viime kuukaudet oltu siitä onnellisessa asemassa, ettei meidän ole tarvinnut juuri rahasta murehtia. Omat tuloni ovat toki olleet palkkaa pienemmät, mutta eipä tässä ole kauheasti ollut ylimääräisiä menojakaan, kun ei kauheasti paikoissa liiku.

Hiljattain olemme kuitenkin säännöllisesti keskustelleet siitä, miten ja mihin rahat loppukeväästä ja kesällä riittävät. Jokainen keskustelu on päättynyt toteamukseen, että kyllä tässä pärjätään, kunhan vähän skarpataan ja ollaan lisäksi suunnitelmallisempia keittiössä. Viimeksi tähän lopputulokseen tultiin viime torstaina. Eli käytiin perjantaina ulkona lounaalla, eilen haettiin kiireessä noutoruokaa ja tänään osallistuttiin naapurin ravintolapäivään. Suunnitelmallisuus ja säästölinja 5/5!

Toisaalta tilasin meille taas Fiksuruoka-paketin sunnuntain ratoksi. Kai se tasaa humputtelua edes vähän? Ainakin sillä voi rauhoitella kolkuttelevaa omaatuntoa edes vähän.

Ja kyllähän me oikeasti nuukailla osataan, sen verran monta vuotta meni niin minibudjetilla elellessä. Ilmeisesti ei vaan pitäisi tehdä jyrkkiä päätöksiä ja alkaa lähtökohtaisesti kieltämään itseltään mitään.

Helmikuun luetut

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Tykkäsin aikanaan Teemestarin kirjasta kovasti, mutta tämä kolahti vielä tehokkaammin. Kudottujen kujien kaupunki on suomenkielistä kirjallisuutta kauneimmillaan, tarina vie mukaansa ja Itäranta rakentama jännite kantaa ensimmäisiltä sivuilta loppuun saakka. Teemestarin kirjasta tuttuun tapaan Kudottujen kujien kaupunki on dystopia, jota ei ole vaikea kuvitella mahdolliseksi. Samoin tässäkin näennäisesti seesteisen pinnan alla kuplii ja elämä on jatkuvaa kulissien ja todellisten toimien välillä tasapainottelua. Tunnelma on juuri sopivan painostava, samalla jotenkin haikean kaunis, ja vasta ihan loppu meni minusta vähän ohi maalin. Ei haittaa. Innolla odotan, mitä Itäranta julkaisee seuraavaksi.

Kudottujen kujien kaupunki sopii Helmet-lukuhaasteessa kohtiin 16 (Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla), 29 (Kirjassa nähdään unia), 30 (Kirjan kannessa on kaupunkimaisema), 36 (Kirjassa ollaan yksin), 42 (Kirjailijan nimi viehättää sinua) ja 46 (Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö).

Minna Rytisalo: Lempi

Itärannan jälkeen ajattelin, ettei mikään kirja voi kolahtaa yhtä kovaa, mutta onneksi tartuin seuraavaksi Lempiin. Jummijammi! Tykkäsin viime vuonna Rouva C:stä valtavasti, mutta Lempi oli minusta vielä parempi. Kolmiääninen tarina kertoo ja ei kerro sodasta, rakkaudesta, ihmisyydestä. Tärkeintä on se, mitä ei sanota ja mitä ei pääse näkemään. Lempi on myös hieno esimerkki siitä, että koko kuvaa ei voi rakentaa yhden kertojan varaan, eikä vakuuttavalta tuntuviakaan asioita tule niellä purematta. Vaikuttava, puhutteleva, ravisteleva ja haikea kirja mitä kauneimmalla suomella kirjoitettuna.

Helmet-lukuhaaste: 5 (Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi), 6 (Rakkausromaani), 17 (Kirjassa on kaksoset), 36 (Kirjassa ollaan yksin), 50 (Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja)

Aulikki Oksanen: Entiset vyötäröt

Oksanen on minulle entuudestaan tuttu lähinnä lyriikoistaan ja nappasin tämän novellikokoelman kirjaston näyttelyhyllystä hetken mielijohteesta ensisijaisesti sen nimen takia. Novellien huumori on kovin mustaa ja kuvailu lähentelee luonteeltaan inhorealismia, mutta jotain todella viehättävää tässä kirjassa oli. Jokainen novelli oli omanlaisensa, mutta punaista lankaa ei tarvinnut kauan etsiä. Meistä ihan tavallisista ihmisistä tulee kaikista erikoisia, kunhan vain kurkistaa tarpeeksi lähelle. Luen Oksasta uudestaankin.

Helmet-lukuhaaste: 15 (Kirjassa käsitellään jotain tabua), 25 (Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin), 36 (Kirjassa ollaan yksin)

Helen Fielding: Bridget Jones - vauvapäiväkirja
Rehellistä hömppää ja muut Bridgetit lukeneelle tuttua huttua. Samanlaista hurahtamista tämän äärellä ei tapahtunut, mutta Vauvapäiväkirja ei suinkaan ollut huono, itse asiassa hämmennyin siitä, miten hyvin tyyli kantaa jo neljännen kirjan. Vauvapäiväkirja sijoittuu kronologisesti aikaan ennen kolmatta Bridget-romaania, mutta minua joka tapauksessa lämmittää, että Bridget oikeasti vanhenee kirjojen edetessä ja jutut hepuloinnin aiheet muuttuvat siinä sivussa - se tuo ihan erilaista kaarta, vaikka monet jutut pysyvätkin samoina. Ihan suositeltava välipalaromaani Bridgetin vanhoille ystäville, mutta aloittaa tästä ei kannata.

Helmet-lukuhaaste: 7 (Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt), löyhästi 11 (Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa), 12 (Kirja liittyy Isoon-Britanniaan), 15 (Kirjassa käsitellään jotain tabua)

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Helmikuun ainoa äänikirja oli Honeymanin kehuttu esikoinen - ja mikä kirja se olikaan! Eleanor on minäkertojana alkuun hyvin haastava ja jonkin aikaa tuntuikin siltä, etten pääse tämän kanssa kovin pitkälle. Mutta siinä kaiken juju piileekin - aina pitäisi muistaa katsoa pintaa syvemmältä ja antaa toinen mahdollisuus. Lopuksi ihan suretti, ettei minulla enää ollut Eleanoria seuranani arjen askareissa. Eleanorille kuuluu ihan hyvää käsittelee monia todella raskaita ja kammottavia kun aiheita, mutta se ei silti ole raskas kirja. Huolimatta päähenkilönsä erityisyydestä, se kertoo yllättävän samaistuttavasti ystävyydestä ja ystävällisyydestä, itsensä löytämisestä ja uusista aluista. Sellaiseen uppoutuminen ei tee huonoa kenellekään.

Helmet-lukuhaaste: 4 (Kirjailijan ainoa teos), 7 (Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt), 15 (Kirjassa käsitellään jotain tabua), 36 (Kirjassa ollaan yksin), 40 (Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia)

Antal Szerb: Pendragonin legenda

Szerbin romaani tuntui ajatuksena ehkä paremmalta kuin se minulle lopulta upposi. Pendragonin legenda liikuu hauskasti jossain toden, fantasian, kauhun ja absurdin välimaastossa, ja Szerb rakentaa unenomaisen sekopäistä tunnelmaa todella taitavasti heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Pendragonin legendan voisi helposti lukea myös humoristisena romaanina, mutta paikoin lukeminen teki todella tiukkaa. En tiedä, heijastaako kirja vain 30-luvun yleistä ilmapiiria vai ovatko päähenkilön asenteet naisia kohtaan tarkoituksellisen ongelmallisia, mutta 2010-luvun naislukijana piti vähän väliä nikotella. Ihan tyytyväinen kuitenkin olen, että tämä tuli luettua: luen enimmäkseen suomalaisten ja anglo-amerikkalaisten kirjailijoiden teoksia ja unkarilainen kirjailija on ihan tervetullut väliin, vaikka teos sijoittuisikin Walesiin.

Helmet-lukuhaaste: 12 (Kirja liittyy Isoon-Britanniaan), 16 (Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla), 18 (Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja), 24 (Sokkona hyllystä valittu kirja), 25 (Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin)

Lukuflow

Siitä on nyt reilu kuukausi, kun tajusin että voin tarkkailla, kuinka paljon aikaa vietän Facebookissa. Onhan se ymmärrettävää, että olen kasvanut kiinni puhelimeeni, kun sosiaalinen elämä rakentuu sen käyttämiselle juuri nyt käytännössä kokonaan. Silti sen konkreettisen määrän näkeminen oli aika pysäyttävää.

Viimeiset viikot olen  tarkkaillut käyttäytymistäni. Liian helposti avaan sovelluksen lihasmuistilla ja selaan hajamielisesti feediä lukematta mitään sen tarkemmin. Olenkin siis yrittänyt panostaa somettamiseen teemalla "vähemmän aikaa, enemmän ajatusta". Ei se minuuttimäärä vieläkään ihan pieni ole ja etenkin väsyneinä päivinä aikaa uppoaa selaillessa enemmän, kuten myös vaikkapa eilen, kun tippa linssissä lueskelin Luke Perry -tribuutteja eri sosiaalisista medioista, mutta keskimääräinen aika on sentään tippunut roimasti.

Tätä prosessoidessani huomasin myös, että luin helmikuussa viisi kirjaa ja kuuntelin kuudennen. Toki eteen sattui poikkeuksellisen koukuttavia kirjoja ja ollaan myös oltu paljon kipeänä eli liikuttu kodin ulkopuolella normaalia vähemmän, mutta varmasti osansa tekee se, että olen tietoisesti jättänyt puhelinta rämppäämättä. Ihanaa, kun pitkästä aikaa on oikeasti kunnollinen lukuflow päällä!

Kerrankin oli myös iloa siitä, että olen kasannut kotiin kiinnostavien kirjojen pinoa - ei paljon tarvinut arpoa, mistä luettavaa kaivaisi seuraavaksi. Tästä iso kiitos kuuluu kyllä myös meidän ihanalle lähikirjastolle. Se saattaa olla pieni, mutta hyllyistä löytyy aina sellaisia kirjoja, jotka muualla ei ole ikinä paikalla. Tänään varausta noutaessa mukaan tarttui viimeinkin Milja Kauniston Synnintekijä.

Vielä kun oppisi jättämään sen puhelimen kotona vaikka jonnekin vakkaripaikkaan parkkiin. Tekisi hyvää muutenkin kuin lukuharrastuksen kannalta. Siinäpä siis tavoitetta seuraaville kuukausille.

Kulttuuritädin uudet kuviot

Kävin tänään Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivän kunniaksi allekirjoittamassa uuden työsopimuksen ja samalla toimittamassa virallisen ilmoituksen siirtymisestä vanhalle työpaikalle. Juhlistin asiaa käymällä lattella ja pikkubrowniella, kun kerrankin olin ihan yksin kaupungilla. 

Kummallinen olo.

Sain tiedon uudesta työpaikasta jo ennen juhannusta eli sopeutumisaikaa on ollut. Koska kuitenkin siirryn saman työnantajan palveluksessa ja saman toimialan sisällä eri yksikköön perhevapaan päätteeksi, tilanne ei ollut ihan mutkaton, vaan käytännön kuvioiden selvittämiseen on tarvittu lisäkseni molempia esimiehiä, henkilöstöyksikköä ja jopa liiton lakimiesta. Se on vienyt yllättävän paljon energiaa, vaikka käytännössä osuuteni on ollut muutama tapaaminen, pari puhelua ja jonkun verran sähköposteja suuntaan ja toiseen. Tätä epävarmuuden tilaa on kuitenkin kestänyt kuukausia ja samaan aikaan oma aivokapasiteetti olisi riittänyt lähinnä parsakaalin, vaippakokojen ja ryömimishommien miettimiseen.

Tietysti kävin pyörähtämässä vanhalla työpaikalla myös siellä omallakin työpisteellä ja tuntui siltä kuin olisin mennyt kotiin. Aika haikeaa. Aloitin työssä lokakuussa 2011 pitkän työttömyysjakson jälkeen ja sitä on pitkälti kiittäminen siitä, että jäin Joensuuhun. Vuosiin on mahtunut ylä- ja alamäkiä, paljon stressiä ja vielä enemmän opittuja asioita, Ainakaan nyt ei silti kaduta. Uuteen työhön hakeutumiselle oli vahvat järkisyyt ja se on myös työpaikka, josta olen haaveillut kymmenisen vuotta. Vanhasta luopuminen vaan on tunnetusti minulle aika hankalaa.

Töihin menen vasta syksyllä eli puoli vuotta on vielä aikaa olla kotona. Se tuntuu tosi lyhyeltä ajalta ja varmasti menee nopeammin kuin uskonkaan, etenkin kun juuri nyt ajatus lapsen hoitoon laittamisesta lähinnä ahdistaa. Aamun perusteella on töihinpaluusta kuitenkin yllättävän hyvä mieli. Vielä ehdin panikoitua, mutta jospa selviäisin edes elokuulle ennen unettomia öitä.

Aamusta opin myös sen, että seuraavan puolen vuoden aikana voisin pitää kyllä muutaman itsellisen latte- ja browniehetken lisää. Yllättävän pienistä asioista on näemmä äidin akkujen lataaminen kiinni. Koko reissuun meni nimittäin bussimatkoineen alle kolme tuntia.

Tammikuun kirjat

Robert Galbraith: Valkoinen kuolema

Uusin Cormoran Strike -romaani jatkoi edellisten tuttua tasoa - itse asiassa vähän tahmean kolmososan jälkeen jopa nosti sitä jälleen. Kirjan tempo on dekkariksi yllättävän hidas ja paikoin tuntui jopa raskassoutuiselta, mutta tylsistymään en sen kanssa päässyt. Strike-romaanien tutut elementit olivat läsnä, mutta rakennetta oli kerrankin vähän ravisteltu. Ällöttävä rikos tässäkin toki tapahtuu, mutta paljon myöhemmin ja ihan eri hengessä kuin edellisissä kirjoissa. Whodunitina Valkoinen kuolema ei ollut ehkä nerokkain, sillä oivalsin isot linjat melko aikaisin! Onneksi muutama yllätys mahtui loppuun, ettei nyt ihan henkselien paukuttelemiseksi mene. Strike-romaaneissa minua ilahduttaa jatkuva juoni, joka hitaasti mutta varmasti kulkee kirjasta toiseen ja hahmoihin kiintyy. Pottereista tuttu auki kirjoitettu kertaus takaa myös sen, ettei juonta tarvitse kummemmin muistella: tapahtumat palaavat kyllä mieleen, vaikka edellisten osien lukemisesta olisi jo aikaa. Valkoisen kuoleman jälkeen Cormoranin ja Robinin tarina on kuitenkin siinä pisteessä, että vähän hirvittää, miten sitä voi mielenkiintoisesti enää jatkaa. Jatkoa odotellessa. Toivottavasti sitä on vielä luvassa.

Valkoinen kuolema sopii Helmet-lukuhaasteessa ainakin kohtiin 2 (Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä), 7 (Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt), 12 (Kirja liittyy Isoon-Britanniaan), 31 (Kirjassa kuljetaan metrolla) ja 35 (Kirjassa on yritys tai yrittäjä).

F.E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä

Ihmiset suviyössä valittiin lukupiirin joulukuun kirjaksi, mutta käsittely unohtui ja niin unohtui lukeminenkin. Onneksi sain tartuttua tähän ilman sovittua päivämäärääkin, vaikka olin jostain syystä taas kovin ennakkoluuloinen. Mistä se johtuu? Jälleen tuli kovin hölmö olo, etten ole aiemmin lukenut - tai edes ajatellut lukevani! - Sillanpäätä. Näin ihanaa, soljuvaa ja runollista suomea ei ole tainnut tulla minulle vastaan missään muualla. Ensimmäiset luvut olin kielellisen hämmennyksen takia melko ulapalla, mutta kun sain tyylistä kiinni, kirja vei mennessään ja kantoi hienosti loppuun saakka. Sen kummempaa en osaa tästä oikeastaan vieläkään sanoa. Lue ja ihastu!

Helmet-lukuhaaste: 8 (Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen),  25 (Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin), 42 (Kirjailijan nimi viehättää sinua) ja 50 (Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja).

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja

Punainen osoitekirja meinasi jäädä alkumetreille, kun tajusin sen kehyskertomuksen kertovan vanhan, huonokuntoisen naisen viimeisistä elinviikoista. Vanheneminen ja luopuminen on asioita, joita en mielelläni ajattele, mutta olen ihan tyytyväinen, että porskutin äänikirjan kanssa eteenpäin. Punainen osoitekirja on rakkausromaani, mutta en vieläkään osaa päättää, onko se ensisijaisesti rakkautta kumppania, sukulaista vai elämää kohtaan ja se tekikin teoksesta niin vaikuttavan. Tykkäsin valtavasti Lundbergin tavasta punoa tarinaa ja rakentaa lämmintä tunnelmaa sekä hahmojen kaarta.  Romaani on kertomus yhden ihmeellisen ihmisen ihmeellisestä elämästä ja vaikka harva meistä kokeekaan samanlaisia seikkailuja kuin Doris, koko tarinan pointti olikin mielestäni siitä, etteivät seikkailut ole niin hohdokkaita tai kummallisia sille, joka ne kokee - voimme kaikki olla ihan yhtä ihmeellisten asioiden äärellä, kun näkökulma vaihtuu. 

Helmet-lukuhaaste: 2 (Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä), 6 (Rakkausromaani), 14 (Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi), 25 (Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin) ja 36 (Kirjassa ollaan yksin).