Inhokkisanani suomen kielessä oli vuosia kynäkotelo, mutta yrjö on sivuuttanut sen nyt aikuisiällä. Se on foneettisesti epämiellyttävä eikä mielleyhtymä kehon alennustilaan auta yhtään. Siedän sanaa perinteikkäänä nimenä, harvinaisena määrittävänä adjektiivin osana ("sellanen yrjönvihree") ja toisinaan painottamaan sitä, kuinka kauhea joku asia on. Oksentamisesta puhuttaessa en käytä sitä koskaan, vaikka foneettisen asunsa puolesta se kuvaava onkin. Tai ehkä muuten juuri siksi.
Viimeksi olen julkisesti (ja toistuvasti) käyttänyt "YRJÖ!" huudahdusta muutama sunnuntai sitten, kun istuimme porukalla Jokelassa sunnuntaikahvilla ja kerroin muille lukeneeni Wikipediasta, miten Jacobin tarina Twilight-saagassa päättyy. Kyllä, minua kiinnostaa, mutta ei, en todennäköisesti pysty lukemaan viimeistä kirjaa tai edes katsomaan elokuvaa. Loppua kohden juonikuviot ylittävät kieltämättä muutenkin imelyydessään pahoinvointiasteikon, joten yrjön omistan tasapuolisesti koko tarinan päätökselle.
(Saaga on muuten toinen sana, joka aiheuttaa minussa tarvetta bloggaukseen.)
Joku aika sitten taisin käyttää yrjöä kuvaamaan tuntemuksiani lukiessani jotain pedofiiliuutista netistä. Siihen tarkoitukseen sana on auttamattoman riittämätön, mutta parempaankaan en siinä hetkessä pystynyt.
Äsken sana sujahti päähäni, kun kävin taas jostain minulle tuntemattomasta itsekidutussyystä selailemassa Kutri.netiä. Katri M. on onnistuneesti tehnyt itsestään jonkinmoisen guruntapaisen painonhallinnan saralla, ja jos jollekin Katrin opit toimii, mikäs siinä. Viitisen vuotta sitten luin minäkin sivut tarkkaan läpi ja hurahdin ajattelumalliin täyspäiväisesti. Ei käy – ja sittemmin olen ymmärtänyt olevani itse monista asioista täysin päinvastaista mieltäkin. Kokemuksesta viisastuneena ja oman kehon nykyään paremmin hahmottavana saankin siis sivustosta nykyään henkisen pahoinvointikohtauksen alta aikayksikön ja muutenkin meinaa rassata ne jutut pahemman kerran. Että yrjö, kuulkaas.
Samalla päähän sujahti kuitenkin toinenkin ajatus. Olen miettinyt, että vaikka kiroilen paljon vain kausittain, karsisin rumimmat manailut mielelläni kielenkäytöstäni pois. Sama koskee sanaa yrjö, koska joka kerta riipaisee, kun sanon sanan ääneen. Kirosanat voi korvata hienoilla vanhoilla suomalaisilla sanoilla kuten "turkanen", "pannahinen" ja "lempo" (ja samalla pitää yllä kielemme hienoja sadatteluperinteitä!) tai hassuilla kiertoilmauksilla kuten "hanuri" ja "patonkia kainaloon", mutta tuon inhokkisanani korvaaminen yhtä toimivalla ilmaisulla ei olekaan niin helppoa. Perkele! Belsebuubi vieköön!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti