opettavainen tarina

Tarjolla ollut klassinen pulma on ratkaistu: päädyin syventämään vanhaa. Ihan hyvältä tuntuu, etenkin kun päässä on pitkin viikkoa myllertänyt aika tavalla.

Mahdollisesti turhin ikinä yliopistossa käymäni kurssi oli syksyn 2008 työnhakuvalmennus. Yksi tiedonhippunen sieltä tarttui kuitenkin matkaan: generalistimaisterit tapaavat turhautua yliopistokoulutukseensa valmistumisen jälkeen, mutta mieli paranee keskimäärin parin vuoden päästä valmistumisesta, jolloin töitä alkaa viimeistään löytyä.

Marraskuussa tulee kaksi vuotta graduni palauttamisesta. Yliopistouudistuksen takia valmistumiseni venyi joillain kuukausilla, mutta aktiivinen työnhaku on ollut käynnissä muistaakseni ainakin tuosta asti. Ei ole enää. Kahden vuoden haamurajan kovaa vauhtia lähestyessä oma epätoivo alkoi kasvaa, päätin jaksaa vielä yhden superspurtin ja ajattelin, että jos tilanne ei muutu, lähden vaikka ulkomaille vapaaehtoistöihin preppaamaan ranskaa.

Tilanne muuttui ja vieläpä täysin odottamattomaan suuntaan. En pelkästään saanut töitä, minulle tarjottiin kahta ihanaa vaihtoehtoa ja jouduin valitsemaan. Kahden vuoden hiljaisuuden jälkeen tilanne tuntui samaan aikaan sekä hienolta että kohtuuttomalta. Vaikka olenkin lähiympäristön kanssa samaa mieltä siitä, että tämä oli laadultaan positiivinen ongelma, se ei poistanut ahdistusta tai tehnyt valinnasta yhtään helpompaa. Pitkien juttuhetkien, pohdintojen, univaikeuksien, itkun ja hammastenkiristysten päädyin valitsemaan paikan nykyisestä kotikaupungistani. Helsinkiin olisin lähtenyt ihan mielelläni, kaupunki on tuttu, siellä on ystäviä, työ olisi ollut mielenkiintoista ja työyhteisö vaikutti melkein liian hyvältä ollakseen totta. Olisiko tässä ollut se elämän suuri uramahdollisuus? Toisaalta Joensuussa ei hyviä kulttuurialan paikkoja puussa kasva, joten sellaisen ohittaminen oli jo ajatuksen tasolla hölmöä.

Jossain vaiheessa tajusin kuitenkin tutkiskella asiaa itseni kautta. Olen elänyt kuin opiskelija kauan. Jos tarjolla on vaihtoehto, en halua enää. Ja nyt ei ollut tarjolla ihan mikä tahansa vaihtoehto, vaan todella hyvä sellainen. Helsinki olisi ollut lähellä Karkkilaa, mutta en tiedä, kuinka usein olisin siellä loppujen lopuksi käynyt, koska viikonloppuisin olisin ottanut suunnan kohti Pohjois-Karjalaa. Joensuusta Karkkilaan on pitkä matka, mutta etelään lähtiessä tulee oikeasti mentyä sinne ajan kanssa ja vietettyä aikaa siellä olevien ihmisten kanssa. Paavon kasvaessa vinhaa vauhtia - jannu syö jo perunaa! - se ei olekaan mikään pikku juttu se. 

Iskä totesi pohdintakriisieni keskellä viisaasti, että päätyy sitä kumpaan tahansa vaihtoehtoon, jälkeenpäin voi keljuttaa. Se on paljon mahdollista, mutta tällä hetkellä koen valinneeni oikein perustein. Nyt ei auta muu kuin toivoa kaikkea hyvää Helsingin suuntaan ja keskittyä ajattelemaan työkuvioita täällä. Tämä selostus olkoon opetus siitä, että paistaa se aurinko joskus risupartaiseen humanistikasaankin. Ja siitä, että vaikka olisit turhimmalla kurssilla ikinä, jostain sielläkin saatetaan olla oikeassa.

Vaikka asiasta Helsinkiin ilmoittaminen tuntuikin ihan kauhealta, päätöksen tekeminen kevensi taakkaa harteilta ja nyt on helpompi hengittää. Lisäksi posti kuljetti Adelen levyn luokseni eilen, joten keventymisen kunniaksi pistin jammaillen kotona pitkin iltapäivää. Nyt vain toivon, että saan työkuviot järjestettyä niin, etten joudu luopumaan jazztunneistani. Sielläkin tanssitaan Adelea.

Nyt pitäisi pakertaa esseetä ja meneillään olevan kurssin harjoitustehtävää ihan järjettömällä teholla, että saan ne varmasti tehtyä. Työt kun alkaa jo lokakuun alusta. En aio ostaa jakkupukua, mutta ehkä jonkun järkevän hameen kuitenkin.