vaari

Ymmärrettävistä syistä olen miettinyt vaaria aika paljon viime aikoina. On hämmästyttävää, miten vähän sitä loppujen lopuksi tietää ihmisestä, joka on ollut kiinteä osa elämää ihan alusta asti. Vaarin elämänvaiheita olen kuullut hiljalleen lähinnä äidiltä, vaari kun ei vanhoja muistellut. Vaikka vaiheet hämärän peitossa edelleen pitkälti ovatkin, ihmisen tunsin.

Vaarini eli pitkän elämän, jonka aikana tuli monta sopeutumista vaativaa tilannetta. Vastaan tuli asioita, joita minun ikäpolveni ihmiset eivät koskaan pysty käsittämään - ja myös paljon sellaisia, joita meidän ei koskaan tarvitsekaan kohdata. Maailma muuttui ympärillä huimaa vauhtia. Viikonloppuna äidin kanssa mietimme, että vaarin syntyessä vuonna 1923 ei kovinkaan monessa perheessä ollut edes radiota. Vaari jättäytyi suosiolla kehityksen kärryiltä videoiden lyödessä läpi, mutta silti viimeisinä vuosina piti vielä opetella kännyköiden pin-koodeja ja digitelevision käyttöä. 

Vahvaa, mustaa, taipuisaa tukkaa en saanut, mutta olen kyllä perinyt vaarilta monta piirrettä, etenkin palasia temperamentista. En yleensä pelaa seurapelejä, sillä olen ihan kammottavan huono häviäjä. Toisaalta muille pelaajille voi olla vielä kamalampaa, jos voitan, sillä siitä vasta numero tehdäänkin. Olen myös perinyt turhan lyhyen pinnan monissa asioissa ja tavaroita voi lennellä kaaressa pitkin huonetta siinä hetkessä, kun se katkeaa. Ikinä en kuitenkaan ole mitään tahallani hajottanut, enkä ainakaan muista vaarinkaan niin tehneen, paperitollot ja tyynyt ovat ajaneet asian aivan yhtä hyvin. Marttyyriuskin kulkee suvussa, halusi tai ei.

Vaan ei huonoja piirteitä, jos ei hyviäkin. Tosin luulen, että mitä niistä olen oikeasti perinyt tai omaksunut näkyy vasta ajan kanssa. Vaarilla oli kova työmoraali, sitä eittämättä on kulkeutunut minullekin. Vaari oli myös sinnikäs loppuun asti, työnhakuputken jäkeen olen alkanut miettiä, lieneekö pala tästäkin sitkeydestä periytynyt. Temperamentissa on myös puolensa: jos pinna meneekin helposti, on vastapainona kyky löytää iloa pienistäkin arjen asioista. Herkästi kyllä huonon hetken tullessa unohtuvat kaikki ne ilon aiheet, ihan samoin kuin vaarillakin.  Onneksi ne tilanteen laannuttua myös löytyvät - ainakin vielä - nopeasti uudestaan ja sitten voi iloita taas villasukista ja munkeista. Viimeisinä vuosina vaari keskittyi enenevässä määrin vastoinkäymisiin ja se oli raskasta sekä hänelle itselleen että ympäristölle. Silloin tällöin pilkahduksia arjen iloista oli siltikin näkyvissä.

Vaari eli omien arvojensa mukaisesti. Tästä seurasi ymmärtämisongelmia ja välillä paheksuntaakin, puolin ja toisin, meidän jälkipolvien arvot kun eivät aina ihan samaa kaavaa seuraa. Ehkä ongelmat välillä paisuivat siitä, että sitä arvaamatta leimahtavaa luonnetta tosiaan kulkee suvussa. Kiukuttelun laannuttua oli taas rauha maassa, keitettiin vaikka kahvit ja pelattiin pari erää casinoa (ja nieltiin uusi kiukku toisen voittaessa).

Vaari oli sen sukupolven ihmisiä, jotka eivät ammatteja päässeet valitsemaan, niihin päädyttiin. Eläkepäivillä vaari omistautui sitten puutarhanhoidolle ja ehti sitä hyväkuntoisena hoitaa itse pitkään. Ehkä tässä piilee se vaarin kaikkein arvokkain perintö, jonka toivon pysyvän mielessä. Haaveita ei kannata haudata, kanava niiden toteuttamiselle voi tulla vielä vastaan. Se vain taitaa olla pitkälti itsestä ja omasta sinnikkyydestä kiinni.