lokakuun luetut

David Safier: Happy Family

Kirjan lähtökohta: itäeurooppalainen noita muuttaa Stephenie Meyerin kirjajulkkareista saapuvan riitelevän perheen naamiaisasujensa mukaisiksi hirviöiksi. Hilarity ensues. Tavallaan. Hölmön tarinan alle piiloutui isoa asiaa perhesuhteista, tyytymättömyydestä elämään, karanneista haaveista sekä työ- ja kotiminän yhteensovittamisesta. Omalla tavallaan realistinen siinä, että kukaan ei ollut virheetön: välillä teki mätki itse kutakin korville ja käskeä miettimään edes vähän. Lukukokemuksena kevyt ja harmiton, mielestäni ihan ok, kunnes harvinaisen typerä loppu sabotoi kaiken.

David Lebovitz: The Sweet Life in Paris

Amerikkalainen jälkiruokakokki muutti Pariisiin ja kirjoitti muille amerikkalaisille suunnatun humoristisen opuksen siitä, miten Pariisissa pitää ja ei pidä käyttäytyä. En ole jenkki, mutta lukiessa tuli vähän epämukava olo: apua, syyllistyinkö kaikkiin kulttuurillisiin epäkohteliaisuuksiin? Ilmeisesti en, koska muistaakseni minulle ei koskaan nihkeilty Pariisissa, vaikka en olekaan erityisen tyylikäs. Tämän kirjan jälkeen en silti välttämättä uskalla mennä sinne enää ikinä uudestaan. Paitsi että on pakko, koska kaikki ne herkut pitää maistaa! Puolet ajasta oli sokerihumala pelkästä tekstistä, puolet ajasta teki mieli alkaa leipoa ties mitä. Vaarallista luettavaa!

Onneksi tämän painoksen kannessa ei ollut kakkuja.

Kathryn Stockett: Piiat

Ihan yhtä vahvaa tunnereaktiota tämä ei saanut aikaan kuin leffaversio aikanaan, mutta himppusen piti junassa lukiessa kyynelehtiä kuitenkin. Hyvä romaani, tärkeä tarina, mahtavia hahmoja. Eipä tästä sen enempiä.

James Franco: Palo Alto

James Franco, tuo 34-vuotias, ulkoisesti James Deania muistuttava elokuva-alan moniottelija, huumorimies, muusikko, runoilija ja näemmä ihan pätevä kirjailija. Perketi. Palo Alto on kasa nopealukuisia novelleja teinien elämästä jossain lähimenneisyyden tuntumassa Kalifornian Palo Altossa, varmastikin mukana on myös omaelämäkerrallisuutta. Melko synkkää ja lohdutonta maailmaa Franco kuvaa, mutta on mukana myös valonpilkahduksia. Omalla tavallaan aika inspiroiva teos. Yhtä novellia lienee syyttäminen siitä, että harkitsen taas vakavasti piirustuskynän ottamista kauniiseen käteen pitkästä aikaa, kokonaisuutta siitä, että ylipäätään minkä tahansa luovan harrastuksen parissa työskentely tuntuu mielekkäältä. Eli toimii, vaikka kirjaa lukiessa sisäinen kukkahattutätini olikin paikoin kauhuissaan.

James näyttää mallia Movemberiin.

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Kirja kaikille, jotka ovat ikinä asuneet Karkkilassa pienellä teollisuuspaikkakunnalla. Tai jotka ovat kiinnostuneet suuryritysten rakenteista ja poliittisista vaikutuksista kansantajuisesti. Tai jotka muistavat 80-luvun kunnolla. Muistaisinpa minäkin - koko ajan mietin, miten paljon enemmän saisin kirjasta irti, jos henkilökohtainen ajanlaskuni ei alkaisi vuodesta 1989. Nousiainen osaa kirjoittaa isoista asioita kevyesti, eikä lukiessa ahdistu ihan kuoliaaksi, vaikka ihan kamalaa maailmaa tässä kuvataan. Pelkäsin loppua ihan tuhottomasti, mutta onneksi turhaan. Pieni ihminen voi selvitä maailman rattaissa sittenkin.

Jupu: Koirapuistojen nainen

Päätin nyt laskea sarjakuva-albumin mukaan lukupäiväkirjaan, koska luin sen kannesta kanteen melkeinpä yhdeltä istumalta. Tykkäsin (ja tykkään) Jupun (Vuodatuksen romahduksen kautta kaikki sarjakuvat kadottaneesta) blogista ja etenkin ensimmäisestä albumista ihan älyttömästi, eikä tämä uusi ole ihan yhtä vahva. Ensimmäistä albumia varten oli tietysti paljon materiaalia, josta piti vain poimia parhaat päältä, toinen piti oletettavasti kerätä kasaan nopeammin. Muutamia ihan helmiä (ks. edellisen postauksen persetehdas), aika paljon ihan hyvää juttua ja reippaasti myös täytetavaraa. Mutta on se silti Jupu, sukupolveni (ja yhteiskuntaluokkani) naisten tunteiden tulkki.