Aloin katsoa Buffya, kun se alkoi Suomessa keväällä 1999 ja siitä asti projekti on ollut kesken. Tämän viikon perjantaina katsoin viimeinkin sisarsarja Angelin viimeisen tuotantokauden loppuun. Mitä nyt? Elämässäni on Buffyversen kokoinen aukko. Jos Angelin vitoskausi ei olisi ollut niin hyvä, olisin varmasti enemmän pahoillani. Nyt vaan tuntuu omituiselta, vähän tyhjältäkin.
Onneksi on kirjoja.
Anu Silfverberg: Kung-Po
Tykkään ihan älyttömästi Silfverbergin kolumneista, joten tämä kiehtoi lähtökohtaisesti kirjoittajan takia. Ikävä kyllä kirja ei ihan yltänyt odotuksiin, jotenkin lukeminen tuntui takkuavan, vaikka kovasti kiinnostikin. Asetelma oli mielenkiintoinen: eronnut mies otti luokseen asumaan laittoman maahanmuuttajan ja nuoren, elämässään eksyneen tytön. Miehen kertojanäänen kanssa vuorotteli entisen tyttöystävän kerronta ja palasista alkoi muodostua eheä tarina ja tajusi, miten värittynyttä ihmisten kerronta voikaan olla. Jos Silfverberg vielä julkaisee romaanin, tartun siihenkin mielelläni ja sopivasti vähän matalammin odotuksin.
Charlaine Harris: Verenjanoa Dallasissa
Nollauskirjallisuus kunniaan! En tykännyt tästä sen enempää kuin ensimmäisestäkään Sookie-kirjasta, mutta samalla tavalla tuli ehdottomasti tarpeeseen. Kahden kirjan kokemuksella sanoisin, että Harrisin teosten paras puoli on nopea rytmi: koko ajan tapahtuu, mutta ne eivät silti tunnu täyteen ahdetuilta. Seurauksena lukija ei siis tylsisty, mutta ei myöskään päädy infoähkyyn. Mainiota! Muutamalta istumalta sain kirjan luettua ja jälkeenpäin oli mukavan tuulettunut olo. Tuulettumista haittasi aavistuksen tosielämän tapahtumat: tuntui aika karulta lukea kirkon nimissä toimivasta kultista, kun samaan aikaan Facebookin feedissä pyörii päivityksiä vähintään yhtä kultahtaneelta tutulta. Joskus totuus on tarua ihmeellisempää.
John Cleese & al: Monty Pythonin maailma Monty Pythonin mukaan
Taas yksi heräteostos Riihimäen R-kioskilta. Olen onnistunut lukemaan tosi paljon brittikomiikasta kertovia muistelmia viimeisen parin vuoden sisään ja vähäksi aikaa voisinkin nyt laskea ne Monty Pythonin jälkeen syrjään. Mielenkiintoisia tarinoita ja kaikki pääsivät ääneen, jopa edesmennyt hra Chapman (suosikki-Pythonini). Miinuspuolena tosin tässä ratkaisussa on se, että kaikista asioista tulee kuusi eri versiota, mikä on välillä varsin puuduttavaa. Tämän kirjan isoin ongelma on kuitenkin samanlainen kuin parin vuoden takaisen dokkarisarjan: en pysty sulattamaan sitä, että Pythonit eivät olleetkaan bestiksiä tai aina edes pitäneet toisistaan. Tai että Cleese tuntuu olevan vähän mulkku. Lisäksi jäin kaipaamaan Neil Innesiä.
Mark Oliver Everett: Things the Grandchildren Should Know
Katja lykkäsi tämän käteeni muutama viikko sitten saatesanoilla "kirja joka sun on pakko lukea". Tartuinkin toimeen välittömästi. Luulin aiemmin, etten tiedä mitään Eelsistä, mutta ilmeisesti olin väärässä - pistin jossain kirjan puolivaiheilla kokoelmalevyn soimaan ja tuttuja biisejä alkoi tipahdella korviin yksi toisensa jälkeen. Aina sitä oppii. Toisaalta Eelsin tuotannon tunteminen ei ole kirjasta nauttimisen kannalta mitenkään olennaista, koska Everett on erinomainen kirjoittaja. Ah, mitä kieltä! Sen lisäksi kirjaan on valikoitu juuri sopivan verran tarinoita elämän varrelta ja kirja on pysynyt maltillisen mittaisena (240 sivua). Enemmänkin olisi varmasti löytynyt, mutta mielestäni ehdottomasti parempi näin. Huolimatta kaikista tapahtuneista kauheuksista Everett vaikuttaa ihmeellisen selväjärkiseltä ja optimistiselta ihmiseltä. Tämä kirja on kulttejakin parempi osoitus tosielämän ihmeellisyydestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti