Rokumentti takana, arki edessä. Työvoimavajeen takia minulle lankesi viikkovapaa maanantaille ja se olikin varsin erinomainen sattumus, tai olisi ellei tarkoittaisi sitä, että vietän Markon syntymäpäivän töissä. Yksi palautumispäivä tuli kuitenkin tarpeeseen, vaikka leffafestarini jäi - jälleen työkuvioista johtuen - vain kolmen päivän mittaiseksi.
Nämä ehdin nähdä:
Joka vuosi huomaan tahattomasti koonneeni listalleni temaattisesti yhteensopivia elokuvia. Näin tänäkin vuonna. Big Starissa, Sunset Stripissä, Sound Cityssä ja Divinessa kaikissa vilahteli samoja ihmisiä ja paikkoja. Ainakin olin kunnolla kartalla, vaikka vähän meinasi hihityttääkin.
Suosikikseni valinnoista nousi kevyesti I Am Divine. Elokuva ihmisestä, jonka koko elämä oli taideteos. Kaikinpuolin hurmaavan oloinen ja lahjakas ihminen, josta 90% nimen tunnistavistakin edelleen kysyy "oliko se se tyyppi, joka söi paskaa?". Sääli. Sinällään samaa teemaa kuin Big Star -rainassa: bändistä piti kaiken järjen mukaan tulla superhitti, mutta ei tullut. Toki Divine oli jo aikanaan paljon kuuluisampi ja lisäksi elokuva sadasti paremmin toteutettu. Toivottavasti Yle tekee taas dokumentaarisen kulttuuriteon ja ottaa tämän ohjelmistoonsa.
Sunset Strip oli enimmäkseen harmiton, mutta paljon parempi kuin odotin. Valitsin sen vuosittaisen perinteen mukaan aivojen tuuletuselokuvaksi, mutta mukana olikin ihan kunnon historiikkiakin. Vasta jälkeenpäin tajusin, ettei tuuletusdokkarille olisi ollut erityistä tarvetta, koska onnistuin skippaamaan kaikki maailmantuskaelokuvat tänä vuonna. Ei silti harmita, ihmiset fiilistelemässä menneitä vuosikymmeniä on yleensä mielenkiintoista katsottavaa. Ja kyllähän siinä taas piti taas vähän liikuttua, kun River Phoenixin kuolema vilahti kankaalla.
Sound Cityn ongelma oli ensisijaisesti se, että se sisälsi aineksia kahteen elokuvaan: studion vaiheista kertovaan dokkariin ja Real to Reel -levyn nauhoituksia tallentavaan elokuvaan. Kaikkea ei siis mitenkään voinut kahteen tuntiin mahduttaa. Erityisesti kirveli se, ettei Corey Taylorin studiosessiota ollut mukana. On niin ihana laulaja, että mieluusti olisin kunnollisista kaiuttimista häntä kuunnellut.
Ja olisin minä sitä Alain Johannesiakin voinut leffateatterissa kuunnella.
Draamapuolelta sekä Liberace että uusi Moodysson osoittautuivat erinomaisiksi, tosin Liberacesta tykkäsin ehkä hitusen enemmän. Matt Damon! Oot huippu!
Me ollaan parhaita! taas oli virallinen hyvän mielen elokuva, mikä tuntuu edellisten Moodyssonien jälkeen ehdottoman virkistävältä. Traileri lupaa, että tässä on elokuva kaikille, jotka ovat koskaan olleet 13-vuotiaita. Oikeassa on.
Elokuvien ohella päätin tällä kertaa keskittyä myös ihmisiin. Valitsinkin jaetun ruokahetken muutamaankin kertaan dokkarin yli. Teki hyvää psyykelle, samoin kuin lauantain alkoholiton linja. Kuudesta elokuvasta ja monista ihmisistä huolimatta tuntui aika tyngältä koko Rokumentti. Jatkoinkin elokuvalinjalla vielä eilen ja päätin maanantaivapaani Tapioon The World's Endin parissa. Melkein jopa tuntui Rokumentilta, koska nelossalissa tulee muulloin harvemmin istuttua ja soundtrackin oli mainio. Niin oli elokuvakin. Olen odottanut sitä ikuisuuden ja kerrankin kannatti. Mainio roolitus ja hyvä tarina, loppukin kantoi.
Jos uskaltaisin, laittaisin Simon Peggille monen monta faniviestiä Twitterissä. Mutta en uskalla. Pitää varmaan tyytyä muotoilemaan niitä päässäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti