marraskuun luetut

Tuomas Lius: Haka

Lius on ollut Maijan suosituksesta lukulistalla ikuisuuden. Nyt viimeinkin sain lainattua Hakan kirjastosta ja kuinka sattuikaan, onnistuin vahingossa lainaamaan sarjan ensimmäisen osan. Huippuhauska kirja! Kovaksikeitetty dekkari, jossa seikkaillaan Pohjois-Karjalassa. Hihittelin junassa ääneen, kun käänteet veivät Liperiin, Käsämään, Kimmeliin ja Tiedepuistollekin (ja Varkauden Teboilille, mutta se ei ole Pohjois-Karjalassa). Kaikki erittäin sujuvalla suomen kielellä kirjoitettuna. Onneksi tämä on trilogia, niin ei tarvitse vielä heittää hyvästejä. Olen jo ehtinyt suositella monelle, suosittelen edelleen.

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia

Itkonen on ollut lukulistalla vielä Liustakin pidempään. Jostain syystä Itkosen romaaneihin tarttuminen on kuitenkin ollut erityisen hankalaa ja lopulta kirjastosta sattuikin mukaan tämä novellikokoelma. Tykkäsin - välillä enemmän, välillä vähemmän. Pidin kovasti Itkosen kyvystä kirjoittaa sujuvasti eri näkökulmista. Parhaiten kolahti ehkä Ei minun elämäni, vaikka keski-ikäisen naistenlehtitoimittajan näkökulma taitaa olla minulle vähintään yhtä vieras kuin kirjailijallekin. Veikkaisin, ettei romaaniin tarttuminen ole enää tämän jälkeen niin hankalaa.

Erlend Loe: Tosiasioita Suomesta

En ymmärrä, miten Erlend Loe on voinut kirjoittaa yhden lempikirjani, mutta kaikki muut tuotokset ovat olleet äärimmäisen hitaita ja hankalia lukukokemuksia. Kaikkia yrittämiäni en ole saanut edes loppuun. Tosiasioita Suomesta tipahtaa jonnekin kahden ääripään väliin. Teksti on tajunnanvirtaa ja jälleen kerran minun oli vaikea saada päähenkilöstä mitään tuntuvaa otetta. Lopulta pääsin kuitenkin kerronnan rytmiin kiinni ja kirjan loppupuolisko hujahtikin paljon kivuttomammin kuin alku, välillä jopa mukavasti. Silti päällimmäisenä tunteena on lähinnä "ihan kiva", hyvänä kakkosena vanha tuttu "ehkä taas jätän Loen rauhaan joksikin aikaa".

Sapphire: Precious: Harlemilaistytön tarina (ilmestynyt aiemmin nimellä Ponnista!)

Noteerasin Precious-elokuvan sen ilmestyessä, mutta en nähnyt sitä ja tarkemmat juonikuviotkin jäivät selvittämättä. Tartuinkin kirjaan tausta-ajatuksella "tämä oli kai vähän rankka, mutta ihan hyvä". Melkoista aliarviointia molemmat. Todella hyvä kirja, mutta niin kauhea tarina, että itku meinasi päästä noin vartin välein. Juuri siitä syystä tämä onkin tärkeä tarina kerrottavaksi. Precious saattaa olla fiktiivinen, muttei valitettavasti varmastikaan erityisen liioteltu hahmo ja todennäköisesti tavallisempi kuin ymmärrämmekään. Toivottavasti Precious sinnikkyydessään ja toiveikkuudessaan tavoittaa myös ne, joille tarinan asetelma on tutumpi. Yleensä en kestä puhekielisiä suomennoksia, mutta sekin oli mielestäni harvinaisen onnistunut. Sattumoisin päivää kirjan lukemisen jälkeen Teema näytti filmatisoinninkin telkkarista. Tallensin, katsomiseen kerään vielä voimia.

Frank Herbert: The Prophet

Jee! Viimeinkin on Dyyni luettu! Jee! Oli siinä kyllä merkillisen paljon kahlaamista, vaikka tämä kolmas osa olikin minulle helpoin ja tarinakin alkoi olla melkoisessa imussa. Kaiken kaikkiaan voin nyt todeta, että minustakin Dyyni on ihan oivallinen opus ja klassikko syystä. Ennen kaikkea opin kuitenkin sen, etten enää ikinä lupaa lukea jotain "ihan kohta". 

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia

Aivot sauhusivat edellisten jälkeen sen verran, että ajattelin lukea mukavan saturomaanin ennen siihen perustuvan tanssiesityksen näkemistä. En minä muistanut, että Pessi ja Illusia kertoo sodasta! Ihana saturomaani tämä lapsille lyhennetty versio olikin, jos ei lasketa esimerkiksi kertojan joulua rintamalla, kranaatinsirpaleiden surmaamaa herra leppälintua tai ojassa kuolleena makaavaa sotilasta, jolla olisi seuraavana päivänä alkanut loma. Huh. Olen kuitenkin tyytyväinen, että tarinan pariin tuli noin 20 vuoden tauon jälkeen palattua, kaunis ja varsin filosofinen teos kuitenkin on kyseessä, enkä usko, että lapsena nyansseja tuli tarinan seasta poimittua (toistan: en minä muistanut, että tämä kertoo sodasta). Ei ihme, että Pessi ja Illusia on alunperin suunnattu aikuisille. Sen version voisikin ottaa lukulistalle seuraavaksi.

Charlaine Harris: Veren perintö

Tämä oli sitten oikeasti sitä nollausta. Tarpeeseen tuli, mutta pakko sanoa, että juonikuviot alkavat näin kuudennen kirjan kohdalla viimeistään karata lapasesta. Enkä ole vielä edes tähän mennessä ilmestyneiden puolivälissä.