Kjell Westö: Kangastus 38
Joululahjat, mikä ihana syy tarttua uutuuskirjoihin huomattavasti normaalia nopeammin! Marko on ärsyttävän hyvä valitsemaan lahjakirjoja, ja vaikka Kangastus 38 ei ollutkaan ihan parhaiden nappiosumien veroinen, oiva valinta se oli silti. Dekkarimainen lähestysmistapa koukutti, vaikka kirja ei imaissutkaan mukaansa kuten Älä käy yöhön yksin aikoinaan teki. Alkuun minun oli vaikea saada päähenkilöistä otetta, mutta kiinnyin molempiin lopulta. Tiivistettynä Kangastus 38 on kaunis ja vähän turhauttava kuvaus kahdesta yksinäisestä ihmisestä suurempien poliittisten kuvioiden ja kuohunnan keskellä. Toimii todennäköisesti niin erilaisten jännityskertomusten, poliittisen historian, human interest -tarinoiden kuin ajankuvakertomusten ystäville. Westön Helsinki-kuvauskaan ei petä. Voi niitä aikoja, kun Munkkiniemi oli kaukaista esikaupunkialuetta, jonne edes taloudenhoitaja ei jaksanut päivittäin matkustaa. Varoitus: aiheuttaa kaipuuta kesäiseen kantakaupunkiin.
Andrei Kurkov: Kuolema ja pingviini
Liityin lukupiiriin, jossa käsitellään tätä teosta huomenna ja voi hyvin olla, että tapaamisen jälkeen olisi erilaista sanottavaa tästä Kurkovin harmillisen vähän mainetta saaneesta kirjasta. Päähenkilö on vielä eläville ihmisille muistokirjoituksia eli ristejä kirjoittava kirjailija, jolla on lemmikkinä kerrostaloasunnossaan eläintarhasta pelastettu pingviini. Sitten ristien aiheina olleita ihmisiä alkaa kuolla. Pingviini alleviivaa koko tarinan absurdiutta, mutta tuo samalla tarinaan ihmeellistä inhimillisyyttä. Jostain syystä paras sana kuvaamaan romaania olisi minun mielestäni "mutkaton". Tämäkin oli tarina yksinäisyydestä ja politiikasta, mutta paljon Westötä kevyempi lukukokemus. Tekstissä on mutkattomuudesta ja keveydestä huolimatta kuitenkin paljon karua asiaa yhteiskunnasta ja entisen itäblokin tilanteesta. Mieleeni tuli vahvasti Viktor Pelevinin Generation P, mutta sen sijaan, että puolivälissä oltaisiin äidytty syömään kärpässieniä ja sekoilemaan lukija kartalta, tarina pysyi mutkattomana ja luettavana loppuun saakka. Ilahduttavaa.
Dan Simmons: Hyperion
Minulla on ihan järjetön määrä scifiklassikoita lukematta ja olen yrittänyt selättää niitä kohtaan tuntemaani kammoa askel kerrallaan. Hyperion tuntui enemmän pitkältä lenkiltä kuin askeleelta, mutta tykkäsin siitä kyllä. Kirja herätti myös kysymyksiä vanhasta opiskeluyhteisöstäni: ovatko miespuoliset englanninopiskelijat sattumalta kiinnostuneita laajasti scifistä vai vaikuttavatko Hyperioinin kaltaiset teokset lukijakunnan hakeutumiseen englanninkielisen kirjallisuuden opintojen pariin? En kyllä ihmettelisi jälkimmäistä. Hyperion oli nimittäin kirjallisin kirja, jonka olen aikoihin lukenut. Selvitystyö osoittikin, että Simmons on koulutukseltaan (ja pitkän linjan ammatiltaan) englanninopettaja - ja se näkyy. Vaikka siis jännittävillä planeetoilla, aluksilla ja TekoÄlyjen maailmassa liikutaankin, vilisee teos viittauksia jos jonkinlaiseen vanhan maailman klassikkoon ja sitoo tottumattomammankin scifin lukijan teoksen tapahtumiin. Tunnistin monia viittauksia, Romeo ja Julia suosikkina (ja helpoimpana), mutta veikkaisin sen olevan vain pintaraapaisu siihen kaivoon, josta Simmons on tarinaansa ammentanut. Lisäksi tarina kulki dekkarimaisesti eteenpäin, eikä episodirakenne tuntunut alkuoletuksista huolimatta lainkaan raskaalta. Virkistävä lukukokemus ja klassikko syystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti