särkyä

Pahuksen alkuvuosi ja Oscar-humu. Eletään taas sitä aikaa vuodesta, kun teatterissa menee turhauttavan paljon kiinnostavia elokuvia, eikä aika ja varallisuus riitä kaikkien katsomiseen mitenkään. Elokuvia ei myöskään voi vältellä, koska niitä ruoditaan kaikissa medioissa tauotta. Parhaiden valitseminen päältä on mukavaa, mutta tällaisissa tapauksissa minulle yleensä mahdotonta

Islolla on ollut puolentoista viikon aikana paljon poikkeuksia tunteihin, joten olen omistanut aikaani jumppailun sijaan kulttuurille. Kiitos helpottuneiden aikataulujen, kaksi must see -elokuvaa on nyt  nähty ja niiden lisäksi käväisin liiton kirjailijaillassa ja lukupiirissäkin. Hyviä kokemuksia kaikki.

Elokuviksi valikoitui toistaiseksi Philomena ja Her. Molemmat antoivat rutkasti ajattelemisen aihetta ja ovat mielestäni ehdottomasti Oscar-ehdokkuutensa ansainneet. Muita katsojia tuntui molemmat paikoin naurattavan kovasti, mutta itse en näitä komedioina nähnyt. Koin molemmat elokuvat ensisijaisesti pelottaviksi ajankuviksi - toinen (lähi)menneisyydestä, toinen jostain, ei välttämättä niin kaukaisesta tulevaisuudesta. Philomenan tapausta ei auttanut tieto siitä, että se perustuu tositapahtumiin. Aina yhtä ihana Judi Dench helpotti katsomiskokemusta huomattavasti, ja Steve Coogankin on hiljalleen salakavalasti kivunnut mahdolliseksi suosikki-Stevekseni elokuvien maailmassa (sori, Carell). Puistattavan kauhea tarina, hieno elokuva, mahtavaa roolityötä ja liikaan reposteluun sortumaton käsikirjoitus ja ohjaus. 

Her taas tiivisti varsin onnistuneesti pelkojani siitä, kuinka edistyvän teknologian myötä olemme koko ajan niin tavoitettavissa, ettei kukaan oikeasti enää kommunikoi keskenään. Ilmeisesti en ole ainoa, jota arveluttaa. Leffan jäljiltä puhelin unohtuikin sitten onnellisesti loppuillaksi laukun pohjalle. Seuraavaksi voisin opetella pitämään sitä oikeasti joskus kiinni.

On tainnut mennä paljon Joaquin Phoenix -elokuvia ohi viime vuosina ja olikin hienoa nähdä mies kankaalla pitkästä aikaa, etenkin tällaisessa pienieleisessä draamaroolissa. En edes osaa kuvitella, miten tarina olisi toiminut kellään muulla näyttelijällä - Phoenixin karisma kuitenkin riittää siihen, että jaksaa katsoa minuuttikaupalla lähikuvaa näyttelijän kasvoista, eikä kohtauksessa tapahdu oikeastaan mitään toiminnallista. Kiitos tästä kuuluu luonnollisesti myös käsikirjoitukselle ja ohjaukselle. Piristävän erilaista ja silti tunnistettavasti Spike Jonzea. 

Heristä piti kuitenkin iso osa ajasta tuijotella kattoon, kun muutoin mielestäni mainiot lähikuvat tuntuivat silmissä pahalta. Mukavia tekemisiä on tässä muutenkin varjostanut torstaiaamusta asti vaivannut päänsärky, johon särkylääkkeet vaikuttavat vaihtelevasti. Muistini vuotaa entisestään ja keskittymiskyky kärsii. Lähinnä tekisi mieli istua pimeässä, hiljaisessa huoneessa ja juoda välillä jotain rauhoittavaa teetä. Tähän tarkoitukseen ei taida töistä vapaata saada, joten sen sijaan olen akuuttihoitona yrittänyt kävellä paljon, venytellä ja maata piikkimatolla päivittäin, juoda riittävästi vettä ja välttää ylimääräisen tekstin lukemista ruudulta. Vähän alkaa jo helpottaa.

Seurailen vielä pari päivää ja katson, miten jumpparutiinin palaaminen normaaliin vaikuttaa. Jos ei, on kai nöyrryttävä ja varattava sarjakäynti hierojalle. Mukavaa tekemistä tietysti sekin, vaikkei säästölinjaan istukaan.