b niin kuin bäkkärit, c niin kuin cajon

Olisi pitänyt roudata kone mukana Etelä-Suomeen, perjantain ja lauantain välisenä yönä olisi nimittäin saattanut syntyä varsin kiinnostavaa blogitekstiä. No, enpä roudannut ja nyt on mieli erinnäisten tunnekuohujen jäljiltä ehtinyt jo laantua. Nyt seuraa siis maltillinen keikkaraportti.

Suuntaamiseni Backstreet Boysin keikalle on herättänyt lähipiirissäni jonkin verran kysymysmerkkejä, vähän kateutta ja paljon hyväksyvää hyminää. Jossain vaiheessa alkuvuotta ehdin kyllä jo itsekin kyseenalaistaa reilun 70 veronpalautuseuron käyttämistä Bäkkärien keikkalippuun, mutta pakko se on sanoa, että kyllä kannatti. Nostalgiapläjäys tuli enemmän kuin tarpeeseen ja oli parhaassa seurassa koettuna enemmän kuin osiensa summa.

Ooo, cajon!

Setti oli erinomaisesti rakennettu ja eteni pääasiassa kaavalla 3+1, eli yksi uusi biisi noin kolmea vanhaa kohden. Keikka kesti reilut pari tuntia ja Kevin lupailikin jossain kolossa, että "we're probably gonna play all your favorites". Ihan kiva lupaus, mutta jos kaikki suosikit oli tarkoitus soittaa, missä viipyivät esim. Get Another Boyfriend, It's Gotta Be You, Don't Wanna Lose You Now, monta helmeä Never Gonelta ja kaikki materiaali Unbreakablelta?

Toisaalta annan anteeksi, koska a) lupaaja oli Kevin, jonka paluu bändiin on sisäiselle teinilleni ylittämättömän hieno asia b) tuommoisia lupauksia on mahdoton pitää missään tapauksessa  ja c) aloitus oli niin rautainen! Heti keikan aluksi kuultiin peräkkäin The Call, Don't Want You Back ja Incomplete. Huh, siinä meinasi hysteria vallata, onhan Don't Want You Back ehkä lempparini BSB:n tuotannosta kautta aikojen ja kaiken lisäksi vanha ei-sinkkubiisi. Muutenkin kombo toimi loistavasti.

Lavaratkaisu oli myös mielestäni tyylikäs ja ilahduttavan pienieleinen. Muutamalla tasolla, maltillisilla graafisilla elementeillä ja yhdellä kankaalla siirryttiin tunnelmasta toiseen. Tuli sitten katsottua myös itse esiintyjiä eikä pelkkää videotaidetta. Oli siellä tavalliset screenitkin, mutta haukankatseellani seurasin kerrankin ensisijaisesti sitä, mitä lavalla tapahtuu. Acappellan ja akustisen osuuden ajaksi myös isolta kankaalta pystyi seuraamaan lavan tapahtumia, joten myös meidän taaemmasta kaarteesta näki naamojakin paremmin.

Ennen keikkaa pohdin, että petyn pahasti, jos pojat eivät tanssi, mutta ehkä vielä pahemmin, jos tanssivat. Ja tanssivathan ne. Kaikki klassikkokoreografiat As Long As You Love Me -tuolitanssia ja Get Downia lukuun ottamatta tulivat keikalla, mutta koska siellä oli lämmin nostalgia havaittavissa myös itse bändillä, se ei ollutkaan yhtään noloa. Tanssahtelua oli tasapainotettu akustisella musisoinnilla ja sen aikaisella istuskelulla, eikä uusiin biiseihin oltu tehty sen kummempia askelluksia ollenkaan. Hyvä.

Vielä tämmöinen versio, missä Kevinkin soittaa cajonia, koska cajonit on huippuja.

AJ oli vanhemmissa biiseissä vähän alavireinen, mutta en jaksa nurista niistä. Ilmeisesti ääni ei enää sovi vanhalle tuotannolle niin hyvin. Uusi tuotanto sen sijaan sujui mallikkaasti ja biisit kuulostivat paljon paremmilta kuin vähän sieluttomasti tuotetulla levyllä.

Kiitän myös näistä:

• Ennen keikkaa ja keikan jälkeen nauhalta soi BSB:n oma tuotanto eikä epämääräiset poppihitit. Enimmäkseen soitettiin nopeita ralleja. Oikein!
• Pakollisten vaatteidenvaihtojen aikana kankaalta näkyi videoita: varta vasten kuvattuja hassuttelupätkiä ja tulevan Backstreet Boys the Movien (!) mainos.
• Oltiin oikeasti nostalgiaveneessä: keikalla raikasi niin I'll Never Break Your Heart, 10 000 Promises kuin We've Got It Goin' On!
• Areenan järjestelyt toimivat niiiiiin hyvin. Valtavasta ihmismassasta huolimatta oltiin hujauksessa paikoillamme ja myös ulkona. Miinusta vain siitä, ettei vesipulloja saanut olla mukana ollenkaan. Näin monta pitkällä raskaana olevaa naista. Sääliksi kävi.
• Fanit ovat uskollisia. En tiedä, oliko hienompaa se, kun koko Areena lauloi I Want It That Wayta vai se, kun koko Areena piti hiljaisen hetken Q:n, edesmenneen henkivartijan muistolle.

Ennen keikkaa oli stressiä, mielensäpahoittamista ja aikatauluhysteriaa, mutta istuttiin tukevasti omilla paikoillamme noin 7 minuuttia ennen Redraman ilmoitettua aloitusaikaa. Koska Redrama ystävällisesti aloitti muutaman minuutin myöhässä, ehdittiin myös ottaa nenukuvia ja päivittää Facebookia. Tärkeimmät ensin.

Ja tapahtuihan Redraman neljän biisin setissä sitten tämä:

He huffs and puffs and blows my clouds away.

Itkuhan siinä meinasi tulla, kun AJ kertosäkeen alkaessa ilmestyi lavalle. Onneksi Twitter oli varoittanut tästä etukäteen. Tilanteeseen valmistautuneena ja kypsänä kolmekymppisenä päätinkin siis pyyhkiä kyyneleet ja kallistua riemuitsemiseen - ja vähän Redraman meriittien omimiseen, olenhan suomalainen.  AJ! Ja meidän Lasse! 

The Exchange oli myös ihan jees, mutta en oikein jaksanut innostua. Taitavia mutta liian lipeviä poikia jäyhään suomalaiseen makuuni.

Kovasti olen keikan jälkimainingeissa miettinyt rahaa. Kannattaahan se takoa, kun nostalgian siivet vielä kantaa, mutta jotenkin harmittaa fanikunnan eriarvoistuminen. Perusliput olivat hintahaitarilla 49 - 73,50, mutta tarjolla oli jos jonkinlaista vippilippua ja fanzonea, joihin ei edes näin säännöllisellä palkalla kannata haaveilla. Jatkobileisiinkin liput olisivat olleet edulliset, mutta jos olisi halunnut esimerkiksi tavata klubille saapuneet bändiläiset, olisi pitänyt käsittääkseni pulittaa reilusti enemmän. En minä sinne klubille olisi uskaltanut missään tapauksessa mennä, mutta periaatteen tasolla korpeaa kovasti.

Muutoin viikonlopusta jäi päällimmäiseksi mieleen, että minulla on kasa ihan kullanarvoisia ystäviä. Tällä kertaa heilautus erityisesti Kalevan, Töölön, Jokioisten ja Kanervalan suuntaan. Tiedätte, keitä olette. Kiitos ja kumarrus siitä, että olette ja pysytte elämässäni.

ps. Kävin myös Tennispalatsin Chaplin-näyttelyssä. Pitää mennä takaisin. Ihana näyttely ja ihan älyttömästi nähtävää. Ja puettavaa!

Helsingin taidemuseo, olet ihana. Seuraavaksi kerraksi opettelen muutaman asianmukaisen poseerauksen.