rokin jälkimainingeissa

Phuuuuuh. Onneksi nimiäisiä vietetään jokaisen ihmisen elämässä vain kerran eikä siskokaan täytä neljääkymmentä enää toistamiseen. Mahtava oli Karkkilan yhdistetty mökki- ja juhlaviikonloppu, mutta sieltä paluu keskellä rokkiviikon hulinoita oli melkoinen kokemus. Tarkentaen sanottakoon, että viikko meni mitä parhaiten, mutta nyt on takki aika tyhjä.

Ei viime viikollakaan enää kotona päässä paljon liikkunut. Ei sillä, että olisin siellä aikaa viettänytkään. Joka päivä suuntasin käytännössä suoraan töistä johonkin ja pakollinen siivoushysteriakin (olihan viikonlopuksi tulossa vieraita) tuli koettua terassivisiitin jälkeen. Suosittelen suorittamaan nämä aktiviteetit kuitenkin toisinpäin, siivoaminen näytti monin paikoin nimittäin paljon enemmän Youtube-jumitukselta kuin pölyjen pyyhkimiseltä. No, oppia ikä kaikki.

Ensimmäistä kertaa tulin kokeilleeksi myös ihan normaalia töissäoloa viikonloppuna. Ihan hyvin meni: työt loppuivat neljän pintaan ja pyörän avulla alueelle ehti vartissa. En síis aikataulullisesti missannut juuri mitään, mutta lempiosani festarointia, eli kiireetön kahvinsiemailu ja käyskentely ympäriinsä iltapäivän laiskassa tunnelmassa, kärsivät kyllä.

Viikonlopun tavoitteissa oli lähinnä Studio Killers, Dalindeo ja Alice in Chains. Johtuisiko sitten siitä, etten ottanut hulluna paineita, mutta taisin nähdä enemmän keikkoja kuin vuosiin. Edellä mainittujen lisäksi tuli katsottua esimerkiksi Ellie Gouldingia, Haimia, Opethia, Aksimia sekä Portishead ja Trentemøller käytännössä kokonaan.

Minulla ei ole mitään aikeita laittaa näitä parhausjärjestykseen, niin erilaisista artisteista on kyse. Haim tosin ei valitettavasti kohdallani päässyt oikeuksiinsa, sillä kärsin keikan ajan liian auringon ja ruoan aiheuttamasta pahoinvoinnista. Opethin olisin toivonut telttaan. Trentemølleriin sen sijaan menin ilman mitään ennakko-odotuksia ja kah, siellähän meni fiilistellessä koko tunti. Vastoin yleistä musiikinkuunteluani tykkäsin instrumentaalibiiseistä enemmän kuin niistä, joissa oli laulaja mukana. Ja Trentemøllerillä itsellään oli koneasioiden päällä ksylofoni. Hurraa kyslofonille!

Suurin musiikillinen hämmennys liittyi kuitenkin siihen, ettei vanha suosikkini Sour Times ei olekaan Velvet Chainin omaa alkuperäistuotantoa.

Who knew?! Paitsi varmaan kaikki, jotka ovat perehtyneet Portisheadin tuotantoon. Itse en juurikaan ole, koska olen aina kokenut bändin äärimmäisen ahdistavaksi. Iloinen yllätys olikin, etten kokenut pakottavaa tarvetta lähteä teltasta itkemään maailmantuskaani, vaan kuuntelin koko setin loppuun - loput tosin teltan ulkoreunamilta, koska hapenpuutteelle en tahdonvoimallakaan mitään mahtanut.

Muutenhan Portishead ei mikään ilontäyteinen keikka ollut. En tiedä, missä kohtaa telttaa Oskari Onninen seisoi, mutta minun ympärilläni tunnelma oli enemmän harras ja huomioiva kuin hillittömästi hurraava.

Lähdettiin Portisheadista vain himppu etuajassa ja käveltiin suoraan tölkkibaarin aidan eteen katsomaan Alice in Chainsia paraatipaikalle. Virkistävää nähdä esteettömästi lavalle ja olla kärsimättä päälle huojuvista humalaisista. Esimerkiksi Studio Killersistä en nimittäin nähnyt oikeastaan mitään. Eipä tietty tarvinnutkaan, sen verran laitettiin Antin kanssa jalalla koreasti. 

Alice in Chains ei ole koskaan kuulunut sekään omiin suursuosikeihin, mutta tippa linssissä siellä silti olin. Tuntui tärkeältä sukupolvikokemukselta, kun useammankin biisin aikana ehti tajuta, kuka kavereista tällä hetkellä on menossa kappaleiksi. William DuVall täytti myös saappaansa mielestäni ansiokkaasti, vaikka seurueena olimmekin sitä mieltä, että laulaja näyttää kovasti Lenny Kravitzilta. Toisaalta: oli Lennyn musiikista mitä mieltä tahansa, onko Kravitzilta näyttäminen millään muotoa huono asia? Rohkenen epäillä.

Eilinen meni muilla krapulassa, minulla väsymyskoomassa. Tämän viikon ohjelmaan olen määrännyt itselleni mansikoita, salaattilounaita, pitempiä yöunia eikä mieluusti yhtään olutta. Henkinen ja fyysinen detox taitaa olla paikallaan ennen kuin loma viimeinkin alkaa. 

8 työpäivää enää.