kevyttä kesälukemista

Tai sitten ei. Kesäkuun kirjojen äärellä olen syyllistynyt, pohtinut, itkenyt ja voinut vähän pahoin.

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Taas lukupiirikirja, jota en olisi tullut koskaan lukeneeksi muuten. Suhtautumiseni on kaksipiippuinen: kirja oli todella hyvä, laadukas ja tärkeä, mutta lukeminen oli minulle tosi hidasta ja hankalaa. Tietysti orjuus - hienosti orjien näkökulmasta kerrottuna - on aiheena niin rankka, ettei lukukokemuksen pidä pelkkää päivänpaistetta ollakaan. Kirja vääntää vatsaa, avaa silmiä ja pakottaa ajattelemaan. Ehkä luen tämän joskus pimeänä talvikautena uudestaan ja saan kiinni niistäkin osista, jotka tällä lukukerralla livahtivat karkuun.

Patti Smith: Just Kids

Olen aika itkuherkkä, mutta vaikka kirja olisi kuinka kaunis ja koskettava, harvoin tulee volloteltua lukiessa. Nyt kävi toisin: viimeiset kymmenen sivua kyyneleet valuivat valtoimenaan. En ole koskaan ollut Patti Smith -fani, en ole koskaan oikein jaksanut tutustua. Onneksi Marko on ja tulin ostaneeksi tämän kirjan syntymäpäivälahjaksi. En muista, koska olisin viimeksi lukenut näin kaunista englantia ja soljuvaa tekstiä. Tietysti loputon julkkisvirta tarinan tuoksinnassa kävi välillä ylivoimaiseksi kestää, mutta sellaista se varmaankin on ollut 70-luvun alun New Yorkin taiteilijapiireissä. Jos Patti Smith on törmännyt Allen Ginsbergiin, Jim Carrolliin ja Jimi Hendrixiin elämänsä varrella, en minä sille mitään mahda. Suosittelen tätä luettavaksi ihan kaikille. Lisävarusteiksi pannullinen hyvää teetä ja nessupaketti.

Jonathan Safran Foer: Eating Animals

Olen vältellyt tätä kirjaa sen ilmestymisestä asti eli viitisen vuotta. Vuosi sitten pariisilaisessa kirjakaupassa otin itsenäi niskasta kiinni ja ostin kirjan hyllyyni. Tähän asti silti meni, että uskalsin sen lukea. Nyt tunnen itseni tyhmäksi, kirja ei nimittäin ollut lainkaan niin paha kuin pelkäsin. Vaikka teurastamolinjan tapahtumat ovatkin sanoinkuvaamattoman kauheaa luettavaa, ne eivät täytä koko kirjaa, vaan pääpaino on Safran Foerin pohdiskelevalla tarinoinnilla. Kirja päästää moralisoimatta ääneen kaikenlaiset ihmiset: lihansyöjät, tuottajat, työntekijät, vegaanit, aktivistit. Toivon, että kirjaan myös tarttuisivat kaikenlaiset ihmiset, eivät ainoastaan kaltaiseni koko aikuisikänsä ruokavalionsa kanssa painiskelleen entiset idealistiteinit. Safran Foerin tarinankerronta kantaa raskaiden ja kevyempien kohtien yli punaisena lankana, ja samalla kirja haastaa varmasti jokaisen lukijansa kyseenalaistamaan omat oikeina pitämänsä uskomukset.

Laura Honkasalo: Nuukaillen

Honkasalon uutukaisen herättämistä tuntemuksista kirjoittelinkin jo vähän aiemmin. Muuttuneen elämäntilanteen myötä kirjailija on joutunut kiristämään kukkaronnyörejä ja kaivamaan isoäidin nuukailuopit esiin. Monia hyödyllisiä vinkkejä löytyy varmasti kaikille, vaikka suurin osa ei yhtä laajamittaiseen nuukailuun olekaan valmis - minäkin tartuin kirjaan lähinnä uteliaisuudesta. Toisaalta tykkäsin Honkasalon tuttavallisesta tyylistä, toisaalta olisin kaivannut hyvältä kirjoittajalta kuitenkin vähän muodollisempaa tekstiä: mukana oli paljon täytesanoja ja esimerkiksi tavarasta käytettiin enimmäkseen sanaa kama. Honkasalo puhuu paljon blogeista, ja kieltämättä lukiessa tulikin mieleen, olisiko kirjoitustyyli ollut enemmän paikallaan juuri blogitekstinä kuin painettuna kansien välissä.

Seuraavaksi hömppää listalle, kiitos.