one down, five to go

On monenlaisia kiinnostavia asioita.

Esimerkiksi sellaisia, jotka noteeraa ihan kiinnostaviksi ja jättää sitten milloin mistäkin syystä väliin.

On takuuvarmoja ja jo hyväksi havaittuja viihdepläjäyksiä, jonne on aina kiva mennä.

On myös niitä, jotka näyttävät jänniltä ja paikan päälle menee lähinnä uteliaisuudesta.

Sitten on niitä, joita ei missaa mistään hinnasta.

Kuten nyt vaikka Monty Pythonin livelähetys koettuna satelliitin välityksellä Tapion parvelta.

Melko makaaberi otsikko One Down, Five to Go oli sinällään paikallaan, etteivät Pythonit enää ihan nuoria ole ja sen myös huomasi. Ei se silti katsomiskokemusta haitannut, vaan viihdyin koko kolmituntisen penkissäni oikein mainiosti.

Kuva

Maailmalla on ilmeisesti herättänyt närää, että lavalla nähtiin Pythoneiden lisäksi myös musikaalinumeroita, mutta minä olen eri mieltä. Jos nuorinkin Python on jo 71-vuotias, minusta on ihan ymmärrettävää, ettei lavalla voi olla koko aikaa. Sitä paitsi ilman tanssijoita Ministry of Silly Walks olisi jäänyt olosuhteiden pakosta varmasti kokonaan väliin. Lisäksi pakko arvostaa rehtiä musikaali- ja showmeininkiä, jonka tanssiryhmä/kuoro toi esitykseen. Se ei ole ikinä väärin.

Ukot itsessään olivat aika symppiksiä - jopa Cleese! Heti alun photo opportunity -poseeraus oli riemukas, tosin kokonaisuutena annan paremmat pisteet toiselle puoliajalle. Tuntuu että sekä esiintyjät että yleisö pääsivät silloin vasta kunnolla vauhtiin.

Eric Idle on ottanut Pythonien aktiivivuosien jälkeen entistä enemmän tilaa (Python-)muusikkona ja live-esiintyjänä. Se näkyi: monin paikoin tuntui, että katson Idlen show'ta. Onneksi muillakin oli kuitenkin selkeät hetkensä. Terry Jonesin "huomaamattomat" replakortit meinasivat vähän naurattaa, mutta onneksi Cleese improsi ne mukaan esitykseen. Muutenkin parasta antia oli se, kun juttu lähti lapasesta eikä alkuperäisestä käsikirjoituksesta ollut enää tietoakaan. Uudeksi lemppari-Pythonikseni nousi ihan puskista Terry Gilliam. Yllättävän fyysinen ihminen, edelleen. Ja ehdottomasti pisteet I've Got Two Legs -biisin vetämisestä - vieläkin katosta roikkuen!

Kuva

Kun vaan olisi Jones päässyt laulamaan Never Be Rude to An Arab, olisin ollut onneni kukkuloilla.

(Gilliam-fanituksesta huolimatta: Michael Palin, olet ihana.)

Hienoin hetki katsomon puolelta taisi olla Poofy Judges -sketsi. Kaikkihan me tiesimme, että ennen tuomarin kaapujen alta paljastui fantsut korsettiasut, enkä tainnut olla ainoa, joka jännitti, miten asia olisi nyt ratkaistu. Voi sitä riemua, kun ne samat asut pääsivät lavalle tälläkin kierroksella.

Kuva

Hintaa livekokemukselle tuli 24 euron piletin ja tämän päivän jaksamisen verran. Vaan kerrankos tuota vähän valvoo, kun täysi setti legendoja tuodaan satelliitin välityksellä ulottuvilleni. Tai melkein täysi setti. Onneksi ihana Carol Cleveland oli lavalla, se paikkasi vähän. Neil Innesiä jäin kaipaamaan, mutta ilmeisesti ilmoilla on edelleen kärhämää. Sääli, Neil olisi paikannut Chapmanin jättämää aukkoa vielä lisää.

(Minä tiedän, että Graham Chapman kuoli 1989. Sydämeni särkyy silti joka kerta, kun ymmärrän sen.)

En minä tähän kritiikittömästi suhtaudu. Monin paikoin tuntui, että meininki oli vähän väsynyttä ja päivitystä olisi voinut harrastaa enemmänkin. Mutta silti: en olisi jättänyt tätä väliin mistään hinnasta ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että tämä kannatti nähdä. Ja taisipa tämä kritiikki olla tekijöillä itselläänkin tiedossa jo etukäteen.

Iso kiitos siis Savon Kinoille siitä, ettei täällä susirajallakaan olla enää erityksessä kaikesta maailman kivasta. Tippa meinasi olla linssissä aina kun tajusi, että kaikki mitä näen oikeasti tapahtuu juuri nyt.

Niin ihana kuin live olikin, illan paras hetki taisi olla kotimatka Joensuun hiljaisilla ja viileillä kaduilla 00.30. Harvinaista herkkua. Silloin joskus unettomana harrastin joskus yökävelyitä. Nykyään nukun.