aikainen syysloma

Koska en päässyt New Yorkiin, suuntasin syyskuun lomaviikollani Karkkilaan ja Helsinkiin. En ehkä nähnyt Empire State Buildingia tai käyskennellyt Greenwich Villagessa, mutta sain laulaa Mokomaa 3-vuotiaan ukuleleartistin säestyksellä ja seurata, kuinka viisikuukautinen siskontyttö söi ensimmäistä kertaa päärynäsosetta. Eikä tarvinnut edes lentää Atlantin yli!

Helsingissä oli luvassa lähinnä synttäreitä, mutta perjantaina vietin välipäivää kaupungissa. Jotenkin huomasin istuvani aurinkoisessa Ruttopuistossa aamukymmenen aikaan kaipaamassa epätoivoisesti kotiin. Minulle ei käy ikinä näin - ei ikinä! Helsingissä tykkään mennä tukka putkella, tutkia museoita, kierrellä kauppoja, kävellä vanhoja katuja, katsella taloja, ajaa ratikalla ja juoda loputtomia määriä lattea. Nyt ei huvittanut mikään näistä.

Hämmentävä vihreys ei ole muokkauksen tulosta.

Koska lauantain juhlien skippaaminen olisi kuitenkin harmittanut liiaksi, en lähtenyt rautatieasemalle selvittämään sarjalipun paikkavarauksen muuttamista, vaan Markon tsemppaamana  bussiseikkailulle Kuusisaaren suuntaan. Perillä odotti hulppea rantatalo lasiseinineen ja retrovessoineen (siellä oli sellainen vanhanaikainen bidee!).

Terve vaan, Didrichsenin taidemuseo ja Edvard Munchin näyttely.

Koska Munch ei lukeudu mihinkään mielitaiteilijoihini, näyttely solahti osastoon "ihan kiva". Suosikkejani olivat 1900-luvun alun naiskuvaukset ja kokonaisuutena tykkäsinkin enemmän alakerran litografioista, joita jaksoin tuijotella huomattavasti kauemmin kuin yläkerran öljymaalauksia.

Vaikka museossa oli perjantaiaamuksi hämmentävän paljon väkeä, kuuluisten teosten edessä ei silti - ilahduttavaa kyllä - parveiltu eli nekin oli mahdollista nähdä. Tämä oli äärimmäisen mukavaa siksi, että Huuto ja Madonna olivat mukana "vain" litografioina ja oudosti perimmäisessä nurkassa umpikujassa piilossa. Parveilijoiden paikalle sattuessa niitä ei siis olisi nähnyt lainkaan.

Enemmän osui jo upposi lauantaina ennen synttärijuhliin suuntaamista tarkastamani Hilma af Klint Taidehallissa. Olen käynyt Taidehallissa viimeksi ehkä 15 vuotta sitten ja olin unohtanut, miten hieno tila se on! Näyttelykin tuntui juuri sinne tehdyltä, vaikka lainassa olikin. Kaiken kaikkiaan kiinnostava kokonaisuus, jonne hakeuduin ennen kaikkea kiinnostavan tarinan takia (summa summarum: af Klint maalasi abstrakteja maalauksia vuosikymmeniä ennen kuin taidesuuntaus ns. keksittiin, ja kielsi teosten julkisen esittämisen testamentissaan 20 vuodeksi). Vaan enpä odottanut uppoutuvani töihin ihan täysillä, oikeasti aika järisyttävä kokemus. Eniten fiilistelin Evolutionen-sarjaa, joka vangitsi minut eteensä hyväksi toviksi. Jostain syystä suosikkityötäni sarjasta en kuvannut ja nyt korpeaa, koska en löydä sitä internetistäkä. Olisi varmaan pitänyt investoida julkaisuun.

En tiedä, ravaisinko näin ahkerasti Helsingin taidenäyttelyissä, jos asuisin siellä. Tuskin. Mutta tiedän kyllä, mita varmasti tekisin. Katsoisin KAVIn As if! -sarjan alusta loppuun. Torstai-illan kunniaksi raahauduimme yliväsyneinä Orioniin katsomaan Linklaterin läpimurron Dazed and Cofused, joka taisi olla sarjan ainoa elokuva, jota en ollut aiemmin nähnyt. Teatterissa oli paljon epäilyttävän nuoria hipstereitä, mutta ei se paljon iloa pilannut. Lähinnä harmitti, etten ollut tajunnut ostaa jotain ysärihenkisiä karkkeja. Edessäni istuvalla tytöllä oli pussillinen Dracula pilsejä. Nerokasta!

Ehkä silti oli asiat paremmin ilman leffakarkkeja. Päällimmäisenä muistona reissusta on nimittäin kammottava närästys. Tai kuvittelisin, että jos herää mahakipuun aamuyöllä ja luulee olevansa mahataudissa, ei kaikki ole kunnossa. Koska en halua ajatella mahahaavamahdollisuutta, syytän ruokavaliota. Söin enemmän eineksiä ja uppopaistettuja asioita kuin aikoihin ja koska sekä perjantai- että lauantai-iltoihin kuului jokunen olut, se varmaan sinetöi asiaan.

Nyt olen siis lempeiden ruokien dieetillä ja jouduin kieltäytymään leipomotuoreesta suklaamunkistakin varmuuden vuoksi. Onneksi maha on jo hieman rauhoittunut, joten eiköhän tämä tästä vielä iloksi muutu. Ja Joensuun elokuva-arkistosarjakin on tänä syksynä mitä  mainioin.