tammikuun luetut

Paula McLain: Nuoruutemme Pariisi

Kirjoittelinkin jo aiemmin valloittuneeni tästä kirjasta kovasti. Jännä juttu, kuinka rakkausromaanit tuntuvat ihan hömpältä, mutta jos rakkaustarinan keskiössä onkin todelliset henkilöt, lukeminen on jotenkin "luvallisempaa". Faktatietoon pohjautuva, romaanimuotoinen Nuoruutemme Pariisi on kuitenkin varsin tyylipuhdas rakkausromaani, vaikka vaaleanpunaisessa hattarassa ei kellutakaan. Hemingwayn ja (kaikkiaan neljästä) ensimmäisen vaimon Hadleyn tarina on kaunis ja myrskyisä, 20-luvun seurapiireissä liikkuminen koukuttavaa ja ajankuvana kirja on minusta mainio. Ei kannata myöskään pelätä rakkaustarinaa turhaan, kirja toimii myös, jos Hemingway tai 20-luvun taiteilijapiirit kiinnostavat.

Åsne Seierstad: Yksi meistä - Kertomus Norjasta

Kesällä 2011 olin ystäväpariskunnan häissä. Älypuhelinaikana joku ehti kesken häiden kertoa Amy Winehousen kuolleen. Olimme hetken murheellisia ja jatkoimme sitten tanssimista. Seuraavana päivänä kimppakyytimme pysähtyi pitsalle ja sai käsiinsä päivän lehdet. Pääotsikot kertoivat Utøyasta. Ilta meni järkyttyneenä internetissä ja päätin, etten koskaan enää ole noin täydellisessä uutispimennossa.

Syksyllä kuulin, että Breivikistä on tehty kirja. Laitoin sen varaukseen ja tammikuun alussa kirja viimeinkin saapui. Jos olisin saanut valita, en olisi varmaankaan sukeltanut Breivikin pääkoppaan keskellä pimeintä talvea. Nyt ei ollut vaihtoehtoa. Seierstad kirjoittaa tapahtumista - alkaen Breivkin lapsuudesta ja päättyen vankilaan - sujuvasti. Rinnalla kulkee muutamien uhrien perheiden tarinat. Sävy on pääasiassa neutraali, mitä nyt muutaman kerran kiusaannutti tahallaan tunteisiin vetoavat loppulauseet. Kirja on kirjoitettu romaanimuotoon, mutta se on kuitenkin journalistinen teos: taustatutkimus on tehty huolella, kaikki perustuu pöytäkirjoihin ja haastatteluihin, eikä tapahtumia ole pääsääntöisesti kauheasti dramatisoitu, välillä kuvaus oli turhankin brutaalia. Eniten ihmisvihaa kirjan myötä saa kanavoitua paitsi Breivikiin itseensä, myös Norjan viranomaiskoneistoon, jonka Breivik tunnetusti yllätti täysin. Vaikka tämä olikin tiedossa, ymmärrys siitä, miten paljon pienemmäksi uhriluku olisi voinut jäädä, jos poliisi olisi reagoinut heti ja toiminut järkevästi, oli pysäyttävä.

Sosiaalipornon puolelle ei onneksi luiskahdeta. Suosittelenkin tätä ehdottomasti luettavaksi (jo siksikin että haluaisin puhua tästä jonkun kanssa), mutta rinnalle kannattaa ottaa vaikka muumikirja, ettei vajoa kokonaan synkkyyteen. Tosin varoitus: ehkä ahdistavinta oli tajuta, että minulla ja Breivikillä on vain muutama vuosi ikäeroa, joten muistijälki nuoruudesta on hyvin samanlainen. Se peilautuu myös kirjan nimeen ja tiivistää kirjan tärkeimmän viestin pelottavan tehokkaasti.

Gillian Flynn: Gone Girl

Minähän en tietenkään ottanut Breivikin rinnalle muumikirjaa vaan tämän. Virhe. Ei tullut millään tavalla yllätyksenä, ettei Gone Girl ollut iloista luettavaa millään tavalla, paitsi ehkä sujuvan rakenteensa puolesta. Kaikin puolin erinomainen ja erilainen trilleri/mysteeri, mutta kerrankin olen tyytyväinen, että näin elokuvan ennen kuin luin kirjan! Itse koen, että tärkein juonenkäänne oli visuaalisessa muodossa kirjoitettua tehokkaampi. Ihan lämmöllä suosittelen kuitenkin kumpaakin, kirja oli ilahduttavan soljuva ja piristävän omintakeinen, leffankin kerronta toimii ja lisäksi Ben Affleckin tekee siinä parhaan roolinsa naismuistiin.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, 1. Rakkaus

Voiko kolmiosaisen romaanin ensimmäisestä osasta puhua, jos ei ole vielä lukenut jälkimmäisiä? Syntymäni tietämille sijoittuva Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin sai minut tuntemaan itseni tavallan tosi vanhaksi, tavallaan taas kovin nuoreksi. Samalla Tukholma ja sen homoyhteisö olivat tosi lähellä ja toisaalta kovin kaukana. Sympaattisia hahmoja ja isoja asioita pienessä mittakaavassa lämpimästi kuvattuna. Aion ehdottomasti lukea myös viimeiset kaksi osaa, kunhan saan ne käsiini. Palataan sitten asiaan.