Heinäkuussa tulin suunnittelematta lukeneeksi ehtaa kesäkirjallisuutta: dekkarin, vampyyrihömppää ja sen ainoan oikean Kesäkirjan.
Alan Bradley: Piiraan maku makea
Alan Bradleyn dekkarissa seikkailee 11-vuotias Flavia de Luce, jonka kotoa löytyy vuorokauden sisällä sekä kuollut jänkäkurppa että kuollut mies. Tarina etenee nopeasti ja Flavia sitäkin nopeammin, eikä klassikkodekkaritraditioon sopivasti paikallisella poliisilla ole asiaan paljon sanomista. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, minkä takia tarina häilyi mielestäni vähän ärsyttävästi uskottavuuden rajoilla alusta loppuun. Piiraan maku makea oli kuitenkin kaikin puolin viehättävä ja nykyään niin synkässä dekkarimaailmassa virkistävä tuttavuus. Myönnettäköön kuitenkin, etten tätä postausta aloittaeesani meinannut kuollaksenikaan muistaa lukeneeni koko kirjaa. Piti oikeasti kaivaa verkkokirjastosta lainahistoria, ennen kuin muistin! Kesäkirjalle se ei välttämättä ole huono ominaisuus, joten suosittelen nollauslukemiseksi. Kansikuvan sen sijaan muistan paremmin kuin hyvin, se on mielestäni poikkeuksellisen onnistunut. Eli kustantajan suosittelen teettämään tästä ja sarjan muista kansikuvista postikortteja ja vaikka sisustustaulujakin. Ostaisin.
Eipä muuten näytä hullummalta kirjasarjan toisetkaan kansiversiot...
Charlaine Harris: Veren sitomat
Ennen kesälomaa aivot oli ihan puuroa ja silloin Sookien sattumukset ovat parasta luettavaa. Yleensä Harrisin kirjoja lukiessa minua on vaivannut jatkuva tapahtumien ilotulitus, suvantokohtia ei ole ja vaikka kuinka olisi telepaatti, vampyyrien, ihmissusien, keijujen ja muodonmuuttajien ristitulessa, ei oikeasti voi olla koko ajan niin eeppistä menoa. Veren sitomat olikin erilainen. Juonta vietiin kyllä eteenpäin, mutta jotenkin tuntui, ettei kirja alkanut ollenkaan, eikä siihen siis rakentunut kunnon kaarta. Ja kas, vaikka olikin kiva, että Sookien siviilielämä sai vähän enemmän tilaa, loppupeleissä se tuntuikin virkistävän sijaan vähän tylsältä. Ehkä seuraavassa ollaan taas huomattavasti suurempien taisteluiden keskellä.
Tove Jansson: Kesäkirja
Melkein hävettää tunnustaa, etten ole lukenut yhtään Janssonin aikuisten kirjaa aiemmin. Keskiössä ovat saarella kesää viettävät Sophia ja isoäiti, joiden yhteinen maailma on leikikäs, mutta paikoin taustavireltään hyvinkin vakava. Janssonin kieli on tässäkin pienieleistä ja soljuvaa, sen herättämät mielikuvat vahvoja ja tarinat samaistuttavia. En silti jotenkin päässyt Sophian ja isoäidin maailmaan kiinni, mutta taisinkin lähestyä sitä ihan väärästä suunnasta. Kesäkirja on mökillä riippumatossa, rauhassa puistossa tai kotisohvalla kesäisenä sadeiltana luettava kirja, ei matkakirja tai aamupalan lomassa pari sivua kerrallaan luettava kirja. Seuraavalla kerralla olen viisaampi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti