Kansalaisopistot ovat huippuja paikkoja. Ne tarjoavat käytännössä kaikille edullisen mahdollisuuden harrastaa melkein mitä tahansa maan ja taivaan väliltä.
Kuten nyt vaikka sitä jazztanssia.
Alkukankeuden ja piruettiangstin jälkeen aloin saada kiinni tanssitunneista. Pakotin itseni paikalle luvatut viisi kertaa ja sen jälkeen huomasin itsekin, miten askel keveni kerta kerralta. Kehityin silminnähden jalanheitoissa ja eilen kuulin, että piruettikin on mennyt harppauksin eteenpäin.
Ja nyt tunnit sitten loppuivat.
Jatkotunteja saattaa olla luvassa syksyllä, mutta millä todennäköisyydellä kroppani muistaa enää mitään puolen vuoden kuluttua? Ärsyttää, harmittaa ja turhauttaa. Missähän sitä voisi pitää tanssitaitoa edes jotenkin yllä sopuhintaan?
Vaan sainpa tästä keväästä irti ainakin seuraavat asiat:
- Keksin viimeinkin viikottaisen liikuntayhdistelmän, joka piti kroppani pahimmat krempat poissa. Tanssi tosin oli siinä olennainen palikka, joten nyt pitää keksiä jotain muuta.
- Ensisijaisesti treenasin pitkäjänteisyyttä ja se kannatti. Hammasta purren palasin tunneille viikko toisensa jälkeen.
- Löysin kivan uuden artistin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti