En konsert med Thom

(Otsikolla terkut lukion Medvind-kirjasarjalle!)

Lomaviikkoon Ruotsissa sisältyi kaksi keikkaa. Radiohead-liput olivat plakkarissa jo marraskuussa, mutta Markon naama kieltämättä vähän venähti, kun lopulta tajuttiin samanaikaisuus Sidewaysin kanssa. Onneksi nohevana googlettajana selvitin, että Sidewaysin lisäksi Chelsea Wolfe on Krakenissa, Globenin naapurissa päivää ennen Radioheadia. Sinne siis!

Onneksi pieni klubikeikka ja jättimäinen areenakeikka tuli koettua juuri tässä järjestyksessä. Molemmissa oli puolensa, mutta jotenkin Radiohead tuntui minusta moninkertaisesta yleisömäärästä huolimatta intiimimmältä kokemukselta.

Krakenista paikkana tuli mieleen lähinnä Lutakko ja yleisökin oli kovin suomalaisilta rokkiklubeilta tutun näköistä. Chelsea Wolfe oli kyllä kaikin puolin nainen paikallaan, mutta oma väsymys taisi valitettavasti syödä sekä minulta että keikalta sen kaiken parhaimman terän, enkä oikein muista kuin yleisen tunnelman. Lisäksi lämppärit (Christine Owman ja superhämmentävä Jonathan Hulten) olivat paitsi hyviä ja omalla tavallaan vangitsevia, joten näin jälkeenpäin tuntuu, että kelluin illan läpi hypnoosinkaltaisessa tilassa.

Simppeli interiööri toimii parhaiten.

Radiohead sen sijaan oli pelkkää tykitystä ja kiilasi selkeästi kyllä ainakin omien nähtyjen keikkojen top vitoseen, ellei jopa kolmoseen. En ole bändin tuotantoon ikinä perehtynyt mitenkään erityisen järjestelmällisesti, mutta se ei paljon menoa haitannut. Itselleni suurimmat kohokohdat olivat Weird Fishes/Arpeggi, The Daily Mail, Fade Out ja vikana encorena tullut Karma Police. Ja kieltämättä Paranoid Androidin kuuleminen livenä muljautteli jotain tuolla jossain tosi syvällä parinkymmenen vuoden kerrostumien alla.

Keikkaa edeltävä hepuli.

Keikka kesti reilut kaksi tuntia, eikä välispiikkeihin juuri tuhlattu aikaa. Bändin yhteissoitto oli saumatonta ja (valo)show näyttävä, mutta silti sopivan eleetön. Kaikki oli kohdallaan. Mutta sillä sekunnilla, kun Thom Yorke alkoi laulaa, tajusin etten ole ikinä ihan täysin uskonut sen äänen kuuluvan ihmisestä. Enkä ehkä usko vieläkään. Jotain yli-inhimillistä Yorkessa on. Fakta.

Arvostin myös aina biisien välissä pyörivää peilipalloa.

Vaikka sekä Krakeniin että Globenille oli hotellilta lyhyt matka, niihin pääseminen oli tuskien taival. Torstaina päätettiin kävellä, kun matkaa keikkapaikkaan hotellilta oli alle pari kilometriä. Vaikka reitti oli periaatteessa helppo, käveltiin pari kertaa vähän harhaan. Lisäksi Kraken löytyy kyllä Google Mapsista, ovella ei ole minkäänmoista kylttiä, eikä heti meinattu tajuttu kurvata hiljaisen teollisuushallin ovesta sisään, kun ulkopuolella ei näkynyt oikein ihmisiäkään eli kurvattiin sielläkin ensin ohi. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin ja raikas kesäsadekin oli paluumatkalla vain virkistävää.

Tässä muuten ollaan alle kilsa Globenilta.

Perjantaina ajateltiin säästää jalkoja ja hypättiin tunnelbanaan, mutta jonot Globenin ulkopuolella olivat eeppiset. Tietysti viime aikaisten tapahtumien valossa en pistä pahakseni sitä, että laukut syynätään tarkkaan, metallinpaljastimia käytetään ja pommikoiratkin kiertävät ympäriinsä. Suuren osan hämmennyksestä ja kärsimättömyydestä olisi kuitenkin karsinut kunnon kylttiopasteilla, sanonpahan vain. Ei olisi esimerkiksi tullut jonotettua ensin väärälle sisäänkäynnille.

Muutoin kyllä pisteet Globenille keikkapaikkana ja olihan se oikeasti aika huikeaa käydä siellä sisällä ensimmäistä kertaa. Hartwall Arena voisi myös ottaa oppia ympäröivien palveluiden määrästä ja laadusta: oli kioskia, kauppaa, ravintolaa, pubia, kuppilaa jos jonkinlaista, eikä ensimmäiseen metroon takaisin olisi välttämättä ollut edes mikään kiire.