Olen nukkunut viime aikoina huonosti. Loma on vain parin yön päässä, eikä enää jaksaisi skarpata. Luonnollisesti heräilen aamuöisin ja näen painostavia työunia.
Samalla stressaan siitä, ettei tässä kuussa ehdi käydä tarpeeksi jumpassa ja salilla. Järki sanoo, ettei maailma siihen kaadu, eikä kroppakaan muutamaan väliviikkoon romahda, pihi ihminen laskeskelee yksittäisten salikertojen hintaa ja ahdistuu.
Edellisistä huolimatta tai enemmänkin juuri niiden takia kampesin tänään itseni aamutuimaan sateessa salille.
Hölmöähän se oli, kun en oikeasti jaksanut normaaliin tapaan sarjoja tehdä. Mutta tulinpa siinä trikoot jalassa peilin edessä heiluessani havainneeksi, että lähteminen oli kaikesta huolimatta peliliike.
Elin monta vuotta ilman kokovartalopeiliä, enkä aina meinaa muistaa, miltä oikeasti nykyään näytän. Viime aikoina on jotenkin vaikea taas ollut hyväksyä omat kehon kommervenkit. Muita ei varmaan kiinnosta huono ryhti tai ajamattomat kainalikarvat, mutta molemmista olen ehtinyt ottaa jo pulttia tällä viikolla - ja mennään vasta keskiviikossa.
Salin peili näyttää jumppavaatteissa armottomasti kerralla kaikki mahamakkarat, käsivarsien kuhmurat ja hiestä liistraantuneet hiukset. Mutta niiden lisäksi se näyttää pec flyn rintarankaa avaavan liikeradan, fysioterapian myötä korjaantuneemman nilkan asennon ja etenkin menneen kevään aikana voimaa saaneet reisi- ja pakaralihakset.
Ne tuskin kiinnostavat muita sen enempää kuin kainalonikaan, mutta tuleepahan itse keskityttyä välillä myös positiivisiin tulokulmiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti