Shannon Hale: Austenland
Kesän raskaiden kirjojen jälkeen kaipasin tuuletusta ja mikäs sen parempi tuulettaja kuin jo leffamuodossa mainioksi todettu Austenland. Lukiessa kävi ilmi, että filmatisointi on yllättävän uskollinen kirjalle - Jennifer Coolidgen överiroolia myöten - eli mitään uutta ja ihmeellistä kirjassa ei ollut tarjolla. Itse asiassa minusta elokuvassa oli joitain asioita ratkaistu jopa kirjaa paremmin! Siitä huolimatta Austenland oli oikein mainio irtiotto Nordic noir -genrestä ja reaalimaailman ongelmista. Tiiviin romaanin myös lukaisi nopeasti ja vaivatta. Vaikka monen viikon Jane Austen -teemainen larppausloma tosielämässä tuntuu lähinnä kammottavalta ajatukselta, 200 sivun ajan ajatuksella on hauska leikitellä. Hale osaa myös kirjoittaa Austenin romaaneista tutut troopit mukaan tarinaan ja ilmeisten Elizabethin ja Darcyn ohella niiden bongaaminen on lukukokemuksen suola. Kirjastossa huomasin, että tälle on myös itsenäinen jatko-osa. Otan sen lukuun seuraavaksi.
J.K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari
Tykkään neljännessä Potterissa erityisesti siitä, miten hahmoja kuvataan. Päähenkilöiden persooniin lisätään hienovaraisesti ulottuvuutta ja uudet hahmot piirretään niin elävästi, että ne toimivat saumattomasti vanhojen rinnalla. Samalla Pottereiden aikuisempi vaihde lähtee päälle. Se tuo tarinaan lisää syvyyttä, mutta on myös ongelma, koska olen lukenut kirjat aiemminkin: Liekehtivän pikarin lukeminen kesti nyt ikuisuuden, koska en halunnut ottaa kirjaa käteen kohdatakseni Cedricin kuolemaa ja muita kurjuuksia. Aikuisempi vaihde ulottuu myös poliittisiin peleihin ja velhomaailman aiemmin lukijalle näkymättömiin nyansseihin. Muistan että ainakin silloin vuosituhannen alussa ensimmäisellä lukukierroksella Barty Kyyry, Ludo Bagman ja Cornelius Toffee eivät jaksaneet kiinnostaa ja luin alkupään kirjasta niin laiskasti eli olin lopuksi ihan ulapalla siitä, kuka oli vastuussa mistäkin ja miksi. Tietysti hahmot ja niiden merkitys on tullut vuosien varrella tutuiksi, mutta nyt aikuisena huomaan osaavani myös lukea paremmin, mitä Rowling haluaa hahmojen kautta sanoa.
David Duchovny: Pyhä lehmä
"Pyhä lehmä on populaarikulttuuriviittauksia viljelevä aikuisten satu, joka herättelee ajan hengen mukaisesti lukijaa ajattelemaan omaa suhdettaan eläimiin ja lihansyöntiin" Like kertoo. Tykkäsin huomattavasti enemmän Pyhän lehmän ideasta kuin toteutuksesta. Kirja taitaa jakaa lukijat niihin, joita Elsie-lehmän seikkailut jaksavat naurattaa ja niihin, joita loputtomat viittaukset, hymiöt ja muut kommervenkit lähinnä ärsyttävät. Itse solahdan enemmän jälkimmäiseen ryhmään ja olen sitä mieltä, että hyvän romaanin ainekset on kyllä kasassa, mutta vähemmän olisi tässä tapauksessa ollut enemmän. Duchovnylla tuntuu olevan paljon asiaa paitsi lihansyönnitä myös monista muista isoista teemoista, mutta sen viestin perille saaminen jää valitettavasti hassun kikkailun jalkoihin.
Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti
Tuuletustarpeeseen lainasin Barreaun myös esikoisen, koska muistelin tykänneeni Pienestä elokuvateatterista Pariisissa. Vahvistamaton - mutta käsittääkseni melko varma - nettitieto kertoo, että kolmekymppisen pariisilaisen mieskirjailijan takana on oikeasti vanhempi saksalainen leidi. Tämän luettuani asia tuntuu päivänselvältä, enempää vahvistusta huhuille ei oikeastaan tarvita ja Rakkausromaanin resepti tuo aika suorasanaisesti esille sen, miten ja miksi tosielämän kulissikirjailija heijastuu myös romaanin tarinaan ja tapahtumiin. Pointsit siitä. Muutoin elokuvateatterikirjan tenhoa tässä ei sitten ollutkaan: kirja tuntui lähinnä Pariisin matkailumainokselta ja ranskankielisten kliseiden viljelemiseltä, päähenkilöt ärsyttivät ja lähinnä toivoin, että suuntaisivat lopussa omille poluilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti