Rokumentti vei taas mehut, vaikka piti ottaa iisisti. Olen palautunut pari päivää tekemällä kaalilaatikkoa ja pysymällä enimmäkseen kotona.
Alkuperäinen suunnitelma oli katsoa leffoja vain yhden lippupaketin edestä, kuten normaalit ihmiset. Päätösvaikeuksien, sattumusten ja yhden ilmaisnäytöksen myötä kokonaissummaksi muodostui kuitenkin taas se perinteinen yhdeksän (lasken Roskan lumouksen ja siihen liittyvät lyhärit yhdeksi). Onneksi keskimääräinen tahti oli kaksi elokuvaa päivässä, joten jonkin verran kiireetöntä aikaa ja nukkumistakin mahtui viikonloppuun.
Nämä näin:
Kiitän itseäni valinnoista sikäli, että yhtään maailmantuskadokumenttia en tänä vuonna katsonut. En tehnyt myöskään erityisen huonoja valintoja, joskin Goodiepalin ja Grant Hartin myöhäiset esitysajat aiheuttivat keskittymisvaikeuksia ja siksi niistä jäi lattein fiilis.
Moitin puolestaan kanssakatsojia. Tykkään siitä, että Rokumentissa katsotaan läpi sormien kaljan juomista ja viime tingassa tai sen jälkeen saliin tulemista, mutta tänä vuonna festariväki tuntui kovin levottomalta. Oli pälättäjää, rouskuttajaa, heilujaa, kuhertelijaa, roskaajaa, epäasiallisuuksien naurajaa, kännykän räpälääjää ja ties mitä. Missä välissä ihmisiltä pääsi unohtumaan, ettei leffateatteri ole olohuone? Miksi tilanne pahenee vuosi vuodelta? Kenen on vastuu?
Onneksi päällimmäisenä jäivät mieleen elokuvat itse. Parhaan mielen dokumentin kunniamaininta Tuhansien raitojen miehille, inspiroivimman persoonan kunniamaininta Marianne Faithfullille ja eniten kylmiä väreitä aiheuttaneen elokuvan kunniamaininta Lauluille Utopiasta. Tosin nyt kun tätä kirjoitan, alan olla sitä mieltä, että Sinikka Sokka voisi jakaa Faithfullin kanssa tuon inspiraatiomaininnan, Sinikka rokkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti