voimautusmusiikkia

En ole jaksanut varmaan kuukauteen kuunnella oikein mitään musiikkia - paitsi Placebon Medsiä. Jos joku muu laittaa musiikkia, se menee kyllä ihan mukisematta, mutta itse valitseminen tuottaa ongelmia, koska kaikki tuntuu ajatuksen tasolla jotenkin ihan paskalta. Hiljaisuudessakaan en oikein jaksa olla. Medsiä ja LIVin kokkiohjelmia on siis tullut kuunneltua aika paljon.

Eilen sitten Scrabblen tuoksinnassa keksin tien ulos tilanteesta. Placebon Battle for the Sun (tai sen Spotify Sampler)! Tarpeeksi Placeboa, ettei pomppu ole valtaisa, mutta toisin kuin Meds, Battle for the Sun ei ole ranteet auki -meininkiä vaan samplerin kaikki kuusi raitaa ovat enemmänkin rehellistä voimautusmusiikkia. Toimii. Nyt kun olen kuunnellut tuon neljästi putkeen, uskaltaudun jo yrittämään muutakin musiikkia.

I will brush of all the dirt / And I will pretend it didn't hurt / You are a black and heavy weight / And I will not participate

Pohdiskelin eilen Markolle, että ehkä syy, miksi Placebo pysyy vuodesta toiseen minulle niin rakkaana on se, että löysin sen ihan itse. Vaikka monesta biisistä toki tulee ihmisiä ja tapahtumia mieleen, en kuitenkaan liitä itse bändiä kehenkään tiettyyn ihmiseen. Se on omani. Lähes kolmen vuoden vääntämisen jälkeen pääsimme myös yhteisymmärrykseen siitä, ettei Placebo ole pelkästään "nuoremman sukupolven" musiikkia, Marko ei vain koskaan kuulina isoveljenä voinut innostua pikkusiskon suosikista. Ja näin Placebo pysyy edelleen omanani, mutta tavallaan hyväksyttynä sellaisena eli en enää fanityttöhetkinä pode siitä vahingossakaan  alemmuuskompleksia. Hyvä niin.

Voimautusmusiikin avulla pyöräytin illalla kylään tuleville tytöille amerikkalaisen omenapiiraan. Mikä onnistumisen tunne! Viime aikoina keittiössä jaksamiseni on rajoittunut lähinnä pastan keittämiseen tai perunoiden lykkäämiseen uuniin. Ehkä tämä kuunvaihde siis on tässäkin asiassa rajapyykkinä, äitin luonakin sain aikaan pari lämmintä ruokaa ja yhden täytekakun (en leiponut pohjaa). Helpottavaa.

Värikkäitä teepusseja!

Sainpa äitiltä mukaan vielä noin 60 pussia teetä sekä kuivattua lipstikkaa ja nokkosta. Syksy saa tulla, olen valmis.

maanpäällisen lontoon maisemissa

Lontoo vei mehut ja paluu arkeen oli, öö, lannistava. Päässä pyörineet kivat anekdootit ovat siis jääneet kirjoittamatta ylös ja nyt sormista meinaa pulputa tuhannen ja yhden yön tarinoiden verran tekstiä. Ups.

Mitä en reissulla tehnyt (kauniissa asetelmassa):

- shoppaillut

- ostanut tuliaisia

- käynyt Marxin haudalla

- osallistunut opastetulle kävelylle

- riidellyt matkaseuran kanssa oikeasti

Hengaan Oliverin kanssa.

Mitä sen sijaan tein (myös asetelmassa):

- söin hyvin

- näin Mousetrapin

- kuuntelin livemusiikkia

- hengailin tunteja Chiaran kanssa

- hullaannuin British Libraryn scifi-näyttelystä

Eli vaikka toki kaivelee, etten taaskaan ehtinyt/voinut kaikkea haluamaani, en mitenkään voi valittaa viikon saldosta. Paitsi ehkä shoppailusta, koska halusin uusia vaatteita ja kenkiä. Spitalfieldsin torilla olisi ollut kyllä vaikka mitä, mutta en raaskinut vielä ensimmäisenä päivänä ostella mitään, kun ajattelin, että jotain kivaa tulee vielä vastaan myöhemminkin. Olin väärässä. Kävin myös koluamassa Hammersmithin pikkuisen New Lookin ja valtaisan Primarkin, mutta mikään ei oikein miellyttänyt silmää. Ostossaldokseni jäi siis kangaskassi, Gaimanin Neverwhere (repäisin! aina tulee Lontoossa olo, että pitäisi lukea se uudestaan), kaksi pinniä, vähän suklaata ja pari purkkia teetä. Optimistinen näkökulma tähän on se, että enpä ainakaan ole nyt niin pahasti vararikossa kuin voisin olla.

Mutta se scifi-näyttely, ah! Jani pelotteli, ettei näyttely ole kovin laaja, mutta minulta kyllä loppui aika kesken ja jouduimme palaamaan asiaan seuraavana päivänä. Kyseinen näyttely myös tiivisti monta syytä siihen, miksi oikeasti haluan kirjastonhoitajaksi. Mervyn Peake -näyttelyä en enää jaksanut millään, mutta luulenpa, että siinä olisi tullut muutama syy lisää..

Marko hengaa joutsenen kanssa.

British Museumissa, National Galleryssa ja National Portrait Galleryssakin käytiin, tosin yhteensä aikaa kaikissa kolmessa kului ehkä alle kolme tuntia. Kun on jaloillaan kuusi päivää putkeen, museokestävyys ei ole ehkä ihan parhaimmillaan. Kuten tuliaiskirjani itselle asian ilmaisi:

Richard found himself, on otherwise sensible weekends, accompanying her to places like the National Gallery and the Tate Gallery, where he learned that walking around museums too long hurts your feet, that the great art treasures of the world all blur into each other after a while, and that it is almost beyond the human capacity for belief to accept how much museum cafeterias will brazenly charge for a slice of cake and a cup of tea.

- Neil Gaiman: Neverwhere, luku 1.

Nyt täytyy kyllä painottaa, että edelleen rakastan National Gallerya. Se on ihana paikka ja voisin olla siellä päiviä - paitsi näemmä elokuussa. Olen aina luullut sen olevan niin iso paikka, että kaikki turistit vain katoaa eri huoneisiin ja taiteesta ehtii nauttia rauhassa, sillä näin se on aina ennen mennyt. Ei nyt. Ja koska Marko ei ole kovinkaan kuvataideorientoitunut, päätettiin vain turistityyliin viilettää läpi Van Goghit, Holbeinit ja museon ainoa Gallen-Kallela, jonka jälkeen lähdimme lepuuttamaan jalkoja ja hermoja hiljaisemmille areenoille.

Vaikka vähän harmitteleekin, että musikaalikokemus jäi välistä, viimeisen illan rankkasade takasi sen, että pääsin kuitenkin teatteriin. Ja koska Christien Mousetrap on pyörinyt jo 59 vuotta, halvimpia lippuja oli jäljellä vielä pari tuntia ennen esitystä. Olipas ihanaa! Näytelmä ei ehkä ollut nerokkainta Christie-mysteeriä, mutta ehtaa tavaraa silti: tyylille uskollinen ja erityisen viihdyttävä. Enkä voi kieltää, etteikö vähän hykerryttäisi, että kyseessä on elinvoimainen palanen lähikulttuurihistoriaa, kyseessä kuitenkin on maailman pisimpään pyörinyt näytelmä. Mutta aaaaargh! Aplodien päätteeksi näytelmän pahis ilmoitti, että "Now that you've seen the Mousetrap, you are our partners in crime. Please keep the secret and don't tell anyone whodunit!" Tämä vastuun paine harteillani on sietämätön! Voin ehkä lohduttautua sillä, että liki kuudessakymmenessä vuodessa joltain muultakin on saattanut lipsahtaa loppuratkaisu eteenpäin, enkä yksin siis pysty tuhoamaan kaikkea. Etenkään kun näytelmän pohjalta on julkaistu myös romaani...

Whodunit?!

Teatteripläjäys oli mukava vastapaino muille iltariennoille: maanantaina käytiin kuuntelemassa satunnaisia indiebändejä jossain päin Cityä (saldo: yksi kökkö, yksi älyttömän hyvä ja yksi "bändi on niin hyvä kuin rumpali on"-tapaus, onneksi rumpali oli ilmiömäinen), tiistaina taas kokeiltiin klubbaamista Notting Hill Arts Clubilla. Parikymppisiä taideopiskelijoita, drinksuja, retroräppiä ja me. Ostin elämäni mahdollisesti kalleimman ja klubin valikoiman ainoan oluen. Toisin sanoen lähdin sitten Notting Hilliin asti juomaan Lapin Kultaa ja tanssimaan 99 Problemsia. Hymiö.

Summa summarum, hyvä reissu oli, mutta vielä jäi syitä palata Lontooseen. Tosin sovimme, että seuraava, hamaan tulevaisuuteen sijoittuva ulkomaanmatka suunnataan muualle kuin suurkaupunkiin.

Suomessa eletään viimeistä virallista kesäkuukautta, mutta sää on jo auttamattoman syksyinen. Vuodenajasta en sinällään ahdistu: syksy on suosikkini, ja syyskuu tavallisesti ihanan kuulasta aikaa. Toisaalta tämä aika vuodesta aiheuttaa pakottavan tarpeen saada uudet kuviot käyntiin. Koetan ottaa maltillisesti ja pitää järjen päässä sekä jalat maassa, sillä kesämoodista siirtyminen vie väkisinkin reilusti voimavaroja. Koska kesä meni olosuhteiden pakosta lusmuillessa, se kostautuu melkoisena opintorykäysenä nyt eli joku järki tähän touhuun olisi saatava mahdollisimman pian. Syyskuun toisena tavoitteena voisi olla vaikka se, että luen kaikki jo aloittamani kirjat loppuun ja aktivoidun keittiössä.

pienen meren tuolla puolen

Pidin itsepäisesti koko kevään työkoneen taustakuvana tätä. Huomenna tepastelen taas kuvan maisemissa.

Laukku on pakattu, tärkeät paperit printattu, apulista mahdollisista tekemisistä koottu, tapaamisia sovittu. Muutamat paperiasiat pitää vielä hoitaa kuntoon ja lopuksi viedä kone huoltoon. Sitten pääsee matkaan. Kohdekaupungin mellakatkin taitavat olla jo oikeasti laantuneet. Jos tilanne räjähtää uudelleen käsiin, olemme päättäneet hypätä junaan ja päätyä jonnekin kivalle maaseudulle.

Pakottavan tuliais- tai suklaatarpeen herätessä yhteyttä sopii ottaa tekstiviestillä.

one ring to rule them all...

Viime viikolla järjestin yhden minimuotoisen dinner partyn ja osallistuin toisille. Tällä viikolla ajattelin syödä arkiruokaa ja kiloittain tuoreita kasviksia, kumpiakaan kun en taida ensi viikon reissulla paljon nähdä.  Perjantaina hyvän ruuan lisukkeena tuli hihittelyä, ihan liikaa viiniä ja YouTube-bileet. Vaikka sekään ei ihan hulinaksi mennyt, lauantain omistin leffastelulle - tosin astetta suuremmalla panostuksella tällä kertaa.

Illan viralliset valvojat.

Jo jonkin aikaa on tehnyt mieli katsoa Sormusten herrat pitkästä aikaa uusiksi. Tai siis "uusiksi" - omistan kaikista extended-versiot, mutta ainoastaan ensimmäisen olen sellaisena katsonut. Päätimme siis Maijan kanssa tarttua toimeen ja kieltämättä oli äärimmäisen mukava katsoa elokuvaa, kun seurana oli ihminen, joka on asialle vähintään yhtä omistautunut kuin minä ja siis suhtautuu asiaan asianmukaisella vakavuudella. Tai puolivakavuudella: oli meillä olutta ja naposteltavaa lievittämässä etenkin loppupuoliskon aiheuttamaa stressiä.

Illan viralliset stressinaposteltavat.

Ihana huomata, että vaikka intohimoisimmat fanityttöpäivät ovat jo takana päin, leffat saavat minut edelleen nauliutumaan sohvaan. Ainoa keskittymistä syövä tekijä oli, että liian monesta lausahduksesta on jo tullut meemi itsessään. Tai ainakaan kymmenen vuotta sitten en kokenut tarvetta purskahtaa nauruun kohdassa  "one does not simply walk in to Mordor". Hämmentävämpi huomio olikin se, että osasin edelleen melkeinpä kaikki repliikit ulkoa. Koskakohan alan valjastaa aivokapasiteettiani yhtä tehokkaasti johonkin hyödylliseen?

Autenttinen teematyylinäyte.

Muutoin erikoistilannetta kunnioittava vyötyylinäyte.

Ikävä kyllä aika ei ole pehmentänyt sitä, että sydämeni särkyi jälleen Boromirin kuollessa. Romeo ja Julia -efekti: aina sitä toivoo, että tällä kertaa kävisikin toisin. Asianmukaisen puolivakavuuden vastapainona Maija onneksi ymmärsi myös sekä murtumiseni aiheesta että pinnallisemmat syyni rakastaa Sormuksen ritareita.

Koska tämäkin Boromir on hiih hiih hiih.

rotatonta menoa

Sitten edellisen olen kerännyt noin kiljoona litraa mustikoita (oikeasti kuusi ja puoli, joista Marko keräsi yhden). Sen lisäksi olen hillonnut mustikoita, melkein hillonnut mustikoita, mutta keittänyt ne vahingossa velliksi, pakastanut mustikoita, leiponut mustikkapiirakkaa, syönyt paljon tuoretta mustikkaa ja pessyt keittiöstä ennätysmäärän mustikkatahroja.

Käsittämätön määrä jättimäisiä mollukoita jo pienet Kanervalan metsiköt täynnä, kerääjiä sen sijaan on kovin vähän. Ja ötököitä, minua on puraissut vasta yksi (tietääkseni). Kävin tänään poimimassa myös litran vattuja pakkaseen ja samalla löysin uuden mustikkataivaan. Hillitsin silti itseni, koska ei ole enää tilaa eikä tarvetta. Mutta kun ne on niin kauniita! Itse asiassa niin kauniita, että vähän säälittää tunkea niitä pakastepusseihin, blenderiin ja leivonnaisiin. Tsekkaa jos et usko.

Nättiä marjaa.

Olen myös kerännyt ylimääräisiä hyvä ihminen -pisteitä pesemällä matot. Vähän on projekti tosin puolitiessään: huomenna jos pesisi lattiatkin, voisin saada matot myös paikoilleen.

Viikonlopun hepuleissa varasin myös matkan Lontooseen, lähtö ensi viikolla. Viimeinkin! Jee! Kävin Briteissä ennen melkeinpä kerran vuodessa, nyt en ole neljään vuoteen kyseisen saaren pintaa tallannut. Ikävä on ollut.

Sunnuntai-iltana muistin myös, miksi olen yleensä näissä asioissa hyvissä ajoin liikenteessä ja miksi kannattaa lukea majoituspaikoista arvosteluja. Olin jo varaamassa ainoaa löytämääni budjettiin sopivaa kahden hengen huonetta, joka oli saatavissa koko reissun ajalle. Kunnes sitten vilaisin vielä arvostelut, joissa useammassakin mainittiin lutikat (pureva kanta). Etsintä jatkui ja löysin hyvällä paikalla sijaitsevan hostellin, joka näytti aavistuksen ankealta, mutta oli tuhottoman edullinen. Arvostelu: "Don't go there! Rats everywhere!!"

Loppupeleissä päädyttiin sitten siihen, että kaksi ensimmäistä punkkaillaan Victorian tietämillä hostellissa dormissa ja siirrytään seuraavaksi kolmeksi yöksi vanhustelemaan mukavuussyistä kahden hengen huoneeseen guesthouseen, jonka Katja ja Simo hyväksi jo havaitsivat. Kestän kuorsaajat ja käytävällä olevan vessan mainiosti, mutta lutikoita ja rottia ei tarvitse tässäkään finanssitilanteessa sietää. Lisäksi olen nukkunut hostelleissa riittämiin kokeillakseni nyt vähän erilaista majoittumista edes osan aikaa.

Lainasin eilen kirjastosta matkaoppaita, sillä ne eivät ole haitaksi kiljoona kertaa kaupungissa vierailleellekaan. Muista opuksista päätellen ajattelin Mondon olevan meidän henkisille matkailijoille sopivaa luettavaa. Olin väärässä. Sen kohderyhmää taitavat olla maalaisjärjellä varustamattomat urbaanibilettäjät. Kirjan ohjeita:

- Varo metrovaunun ja laiturin väliin jäävää kuilua (mind the gap) - siitä ei varoiteta turhaan kuulutuksissa; minä miltei kadotin kenkäni... kulkea nyt Cityssä yhdellä kengällä!

- Lontoossa on kuusi miljardia lämpimien makkaroiden myyjää. Älä osta makkaroita! Ne on valmistettu vanhoista kengistä ja kissantassuista.

- Älä osta huumeita Camden Townin tai Leicester Squaren katukauppiailta. Tulet varmasti huijatuksi.

Lisäksi kirja on tehty 2004. Taitaa jäädä suosiolla Suomeen.

Ilman Mondon apua olen itsenäisesti sopinut vähän treffejä Lontoo-ihmisten kanssa ja koittanut keksiä hannamarkoystävällistä tekemistä. Marko on siitä hyvää Lontoo-seuraa, ettei ole erityisen kiinnostunut nähtävyyksistä. Eli vaikka sightseeingiä tulee varmasti harrastettua, voidaan keskittyä kulttuurilomailuun. Ja ruokaan. Haaveilen jo Sunday roastista ja burgereista ja oikeista kolmioleivistä ja fish & chipsistä ja chips & cheesestä ja uuniperunoista ja curryista. Ja kunnon siideristä. Ehkä yritän silti säästää vähän shoppailubudjettiakin, sillä Lontoossa asuvat myös halvat kengät, koltut ja kirjat. Onneksi osaan jo etsiä ilmaiset/edulliset kulttuuririennot, niin jää rahaa muuhun humputteluun.

Matkatäpinää voin lievittää muilla täpinöillä. YouTubessa on kulttuuriteko: kotimainen Hobitti-sarja, tuo lapsuuteni ehdoton suosikki, löytyy sieltä nyt kokonaisuudessaan. Ah, Carl-Kristian Rundmanin Boromir! Hiih hiih hiih! Olkoonkin vähän kakettia telkkariin siirrettyä teatterinäyttelemistä, minä nautin Väänäsen Klonuksta, Vierikon Gandalfista ja Sveholmin Samista. Ja Edelmannin musiikeista. Illan ohjelma on selvillä.