Lontoo vei mehut ja paluu arkeen oli, öö, lannistava. Päässä pyörineet kivat anekdootit ovat siis jääneet kirjoittamatta ylös ja nyt sormista meinaa pulputa tuhannen ja yhden yön tarinoiden verran tekstiä. Ups.
Mitä en reissulla tehnyt (kauniissa asetelmassa):
- shoppaillut
- ostanut tuliaisia
- käynyt Marxin haudalla
- osallistunut opastetulle kävelylle
- riidellyt matkaseuran kanssa oikeasti
 |
| Hengaan Oliverin kanssa. |
Mitä sen sijaan tein (myös asetelmassa):
- söin hyvin
- näin Mousetrapin
- kuuntelin livemusiikkia
- hengailin tunteja Chiaran kanssa
- hullaannuin British Libraryn scifi-näyttelystä
Eli vaikka toki kaivelee, etten taaskaan ehtinyt/voinut kaikkea haluamaani, en mitenkään voi valittaa viikon saldosta. Paitsi ehkä shoppailusta, koska halusin uusia vaatteita ja kenkiä. Spitalfieldsin torilla olisi ollut kyllä vaikka mitä, mutta en raaskinut vielä ensimmäisenä päivänä ostella mitään, kun ajattelin, että jotain kivaa tulee vielä vastaan myöhemminkin. Olin väärässä. Kävin myös koluamassa Hammersmithin pikkuisen New Lookin ja valtaisan Primarkin, mutta mikään ei oikein miellyttänyt silmää. Ostossaldokseni jäi siis kangaskassi, Gaimanin Neverwhere (repäisin! aina tulee Lontoossa olo, että pitäisi lukea se uudestaan), kaksi pinniä, vähän suklaata ja pari purkkia teetä. Optimistinen näkökulma tähän on se, että enpä ainakaan ole nyt niin pahasti vararikossa kuin voisin olla.
Mutta se scifi-näyttely, ah! Jani pelotteli, ettei näyttely ole kovin laaja, mutta minulta kyllä loppui aika kesken ja jouduimme palaamaan asiaan seuraavana päivänä. Kyseinen näyttely myös tiivisti monta syytä siihen, miksi oikeasti haluan kirjastonhoitajaksi. Mervyn Peake -näyttelyä en enää jaksanut millään, mutta luulenpa, että siinä olisi tullut muutama syy lisää..
 |
| Marko hengaa joutsenen kanssa. |
British Museumissa, National Galleryssa ja National Portrait Galleryssakin käytiin, tosin yhteensä aikaa kaikissa kolmessa kului ehkä alle kolme tuntia. Kun on jaloillaan kuusi päivää putkeen, museokestävyys ei ole ehkä ihan parhaimmillaan. Kuten tuliaiskirjani itselle asian ilmaisi:
Richard found himself, on otherwise sensible weekends, accompanying her to places like the National Gallery and the Tate Gallery, where he learned that walking around museums too long hurts your feet, that the great art treasures of the world all blur into each other after a while, and that it is almost beyond the human capacity for belief to accept how much museum cafeterias will brazenly charge for a slice of cake and a cup of tea.
- Neil Gaiman: Neverwhere, luku 1.
Nyt täytyy kyllä painottaa, että edelleen rakastan National Gallerya. Se on ihana paikka ja voisin olla siellä päiviä - paitsi näemmä elokuussa. Olen aina luullut sen olevan niin iso paikka, että kaikki turistit vain katoaa eri huoneisiin ja taiteesta ehtii nauttia rauhassa, sillä näin se on aina ennen mennyt. Ei nyt. Ja koska Marko ei ole kovinkaan kuvataideorientoitunut, päätettiin vain turistityyliin viilettää läpi Van Goghit, Holbeinit ja museon ainoa Gallen-Kallela, jonka jälkeen lähdimme lepuuttamaan jalkoja ja hermoja hiljaisemmille areenoille.
Vaikka vähän harmitteleekin, että musikaalikokemus jäi välistä, viimeisen illan rankkasade takasi sen, että pääsin kuitenkin teatteriin. Ja koska Christien Mousetrap on pyörinyt jo 59 vuotta, halvimpia lippuja oli jäljellä vielä pari tuntia ennen esitystä. Olipas ihanaa! Näytelmä ei ehkä ollut nerokkainta Christie-mysteeriä, mutta ehtaa tavaraa silti: tyylille uskollinen ja erityisen viihdyttävä. Enkä voi kieltää, etteikö vähän hykerryttäisi, että kyseessä on elinvoimainen palanen lähikulttuurihistoriaa, kyseessä kuitenkin on maailman pisimpään pyörinyt näytelmä. Mutta aaaaargh! Aplodien päätteeksi näytelmän pahis ilmoitti, että "Now that you've seen the Mousetrap, you are our partners in crime. Please keep the secret and don't tell anyone whodunit!" Tämä vastuun paine harteillani on sietämätön! Voin ehkä lohduttautua sillä, että liki kuudessakymmenessä vuodessa joltain muultakin on saattanut lipsahtaa loppuratkaisu eteenpäin, enkä yksin siis pysty tuhoamaan kaikkea. Etenkään kun näytelmän pohjalta on julkaistu myös romaani...
 |
| Whodunit?! |
Teatteripläjäys oli mukava vastapaino muille iltariennoille: maanantaina käytiin kuuntelemassa satunnaisia indiebändejä jossain päin Cityä (saldo: yksi kökkö, yksi älyttömän hyvä ja yksi "bändi on niin hyvä kuin rumpali on"-tapaus, onneksi rumpali oli ilmiömäinen), tiistaina taas kokeiltiin klubbaamista Notting Hill Arts Clubilla. Parikymppisiä taideopiskelijoita, drinksuja, retroräppiä ja me. Ostin elämäni mahdollisesti kalleimman ja klubin valikoiman ainoan oluen. Toisin sanoen lähdin sitten Notting Hilliin asti juomaan Lapin Kultaa ja tanssimaan 99 Problemsia. Hymiö.
Summa summarum, hyvä reissu oli, mutta vielä jäi syitä palata Lontooseen. Tosin sovimme, että seuraava, hamaan tulevaisuuteen sijoittuva ulkomaanmatka suunnataan muualle kuin suurkaupunkiin.
Suomessa eletään viimeistä virallista kesäkuukautta, mutta sää on jo auttamattoman syksyinen. Vuodenajasta en sinällään ahdistu: syksy on suosikkini, ja syyskuu tavallisesti ihanan kuulasta aikaa. Toisaalta tämä aika vuodesta aiheuttaa pakottavan tarpeen saada uudet kuviot käyntiin. Koetan ottaa maltillisesti ja pitää järjen päässä sekä jalat maassa, sillä kesämoodista siirtyminen vie väkisinkin reilusti voimavaroja. Koska kesä meni olosuhteiden pakosta lusmuillessa, se kostautuu melkoisena opintorykäysenä nyt eli joku järki tähän touhuun olisi saatava mahdollisimman pian. Syyskuun toisena tavoitteena voisi olla vaikka se, että luen kaikki jo aloittamani kirjat loppuun ja aktivoidun keittiössä.
