helmikuun lukupäiväkirja

Olen etsinyt sopivia housuja jo viikkoja. Jostain syystä vaatevalmistajille tuntuu olevan sula mahdottomuus ymmärtää, että on olemassa ihmisiä, jotka tälläkin muotikaudella haluavat käyttää housuja, joissa on boot cut -lahje (tai edes suora) ja matalahko vyötärö. Hyvien punttien housuissa vyötärö kipuaa melkeinpä poikkeuksetta navan korkeuksille, matalavyötäröisissä housuissa on pillilahje. Nice.

Eilen sitten viimeinkin tärppäsi, luonnollisestikin liikkeessä, jossa olen käynyt metsästysreissulla parikin kertaa menneiden viikkojen aikana. Koska pöksyt sattuivat vielä olemaan alennuksessa, innostuin ostamaan myös kaksi paitaa, joista toinen ei ole yhtään normaalia tyyliäni, mutta keväinen olemus houkutti.

Kuva Lindexin verkkokaupasta.

En omista oikein mitään punaista, joten tätä pitää vielä sulatella hetki. Ehkä kuitenkin opin vielä käyttämäänkin paitaa ennen seuraavia lumia. Sitä paitsi housuille ja kahdelle paidalle kertyi yhteishintaa 49,90, joten en voi oikein potea edes erityisen huonoa omaatuntoa perjantaishoppailusta.

Helmikuussakin ehdin vähän lukea:

Paul Auster: Sunset Park (2010)

Sain tämän Markolta joululahjaksi. Kumpikaan meistä ei ole ikinä lukenut Austeria, mutta aihepiiri kuulemma houkutti ostamaan. Ja niinhän siinä sitten kävi, että aloin lukea opusta perjantai-iltana ja lauantaina ennen puoltapäivää se olikin sitten luettu. Ihanaa tekstiä! Taas kerran isoja teemoja sopivan kevyellä tyylillä käsiteltynä, loppu tosin jätti melko kalvavan olon. Nyt tekee mieli lukea noin kaikki Austerit.

L. Onerva: Mirdja (1908)

Isoja teemoja vähän vähemmän kevyellä tyylillä. Ongelmani Mirdjan kanssa ei ollut vanhahtava kieli eikä edes rikkonainen rakenne, molemmat toimivat mielestäni hyvin. Jostain syystä tässä oli kuitenkin kirja, jota ei tehnyt mieli napata pöydältä ja alkaa lukemaan. Kyse saattoi olla siitä, että Sunset Park kolahti niin kovasti, koska aina kun Mirdjan lopulta sai avattua, siihenkin uppoutui ja tarinan eteneminen kiinnosti. Ehkä siis väärä aika tälle kirjalle, mutta olen joka tapauksessa tyytyväinen, että tuli luettua. Tärkeä teos hyvästä aiheesta.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (2000)

Tämä on ollut lukulistalla jo vuosia. Jostain syystä olin taas kuvitellut kirjan ihan erilaiseksi, mutta kun hämmennyksestä päästiin, lukeminen eteni varsin mukavasti. En ole ihan vielä saanut kiinni siitä, mitä loppupeleissä kirjasta pidin, tuntuu teokselta, jonka pitää hautua päässäni vielä jonkin aikaa. Paljon surullisempi ja synkempi tunnelma kuin mihin olin varautunut, mutta minua kieltämättä viehättää perinteisten suomalaisten kuvien ja mytologian ujuttaminen scifiiin ja fantasiaan. Kauniista suomen kielestä ja omaperäisestä lähestymistavasta ehdoton bonus.

draamaa

Olen viimeisen parin viikon aikana käynyt katsomassa keskimääräistä huomattavasti enemmän suomalaista dramatisoitua taidetta, kaksi elokuvaa ja kolme näytelmää.

Mukaan on mahtunut Louhimiehen Vuosaari (tykkäsin paljon, mutta edessä istuvat ääliöt pilasivat puolet kokemuksesta), Kaupunginteatterin Poutiaisen näköinen mies (ei niin paha kuin pelkäsin, mutta melko hirveä kesäteatterikokemus silti), Airaksisen Kulman pojat (ihan viihdyttävä paketti, kauniin näköinen Joensuu ja lisäksi Jussi Vatanen), YT:n Pisarat (perussettiä pisara-asteikolla) ja eilen Poiketa ry:n URA-esitys (sekä viihdyttävä että ajatuksia herättävä).

Ei toki pitäisi lähteä vertailemaan erilaisia tuotoksia suuremmin keskenään, mutta kieltämättä ehti eilen Kerubin salissa käydä mielessä, että onpa virkistävää nähdä ammattilaisten toteuttamana teatteria, jota mikään vakiintunut laitos ei sido. 

Tykkään kyllä Kaupunginteatteristakin, mutta pakko se kai on uskoa, että parhaat jutut tässäkin pitäjässä tapahtuu itsenäisissä seurueissa. Eli ehkä Vääräpyörän Jääkarhut seuraavaksi? Paras toimia ajoissa, ottaa ihan tarpeeksi päähän jo se, että Rospuuton Sarasvatin hiekkaa meni minulta ohi.

En toki aio kaupungin laitosteatteriakaan tässä herätyksessäni hylätä. Paljon hyvääkin olen siellä nähnyt ja vielä tänä keväänä isolle näyttämölle rantautuu Ihmemaa Oz. Fiksut pirulaiset.

tarra

Olen torstaista asti yrittänyt koota top 5 -listaa ravintoloista. Nyt on pakko antaa olla ja kuopata ajatus. Se on liian vaikea. Keskityn vain syömään ravintoloissa ja olemaan tyytyväinen tai tyytymätön tarpeen mukaan. Hyvä suunnitelma.

Tilasin vuodenvaihteessa kauhealla hötäkällä seinätarran, jonka ehdottomasti halusin kotiini, maksoi mitä maksoi (ja kyllähän se maksoi). Eilen lopulta sain sen laitettua seinällekin asti. Muuten hyvä, mutta tarra ei tykkää olkkarin tapettityypistä eli tarra rullasi irti alle puolen tunnin. Tyttöjen rohkaisemana kokeilin asian fiksaamista kevyellä paperiliimalla ja nyt vaikuttaisi siltä, että se saattaa jopa toimia. Pitää tarkkailla tilannetta ja korjailla repsottavia kohtia tilanteen vaatiessa - eli toistaiseksi vielä aika usein.

Jos liimakikka ei pitemmällä tähtäimellä toimi, saatan huutaa ja lujaa, koska tarra on maailman hienoin.

Oma Banksy.

eskapismia ja kirjallisuusviittauksia

Elän musiikin kuuntelun suhteen taas kuivaa kautta. Kaikki kuulostaa nuivalta, enkä jaksa oikein innostua mistään, sen enempää uudesta kuin vanhastakaan. Ilmeisesti hurahdusenergia onkin suuntautunut nyt sataprosenttisesti telkkarimaailmaan, koska vakavalaatuinen koukkuuntuminen Once Upon a Timeen on tosiasia. Vastoin kaikkia nykyisiä tapojani onnistuin jotenkin katsomaan kaikki tähän mennessä ilmestyneet jaksot noin viikossa. Nyt seuraavaa pitää odottaa, enkä kestä.

Nykymaailmaa ja perinteisiä satuja uudella otteella yhdistelevä sarja puri jo ajatuksen tasolla. Pari ensimmäistä jaksoa oli ihan mukavaa ajanvietettä ja kolmannen jälkeen olinkin sitten mennyttä naista. Sarjassa on sopivassa suhteessa fantasiamaailmaa, tyttöenergiaa, rakkaushömppää, arjen ongelmia ja kirjallisuusviittauksia (tosin reiluin Disney-höystein, sillä Disney omistaa tuotantokanavan).

Parasta viihdettä on päätellä, kuka nykymaailman hahmoista vastaa mitäkin satuhahmoa ennen kuin se paljastetaan! Jännää! Päähenkilöstä ja -pahiksesta en ihan hirveästi tykkää, mutta eipä se ole ennekään sarjafanituksia haitannut, onhan Buffy Summers edelleen mielestäni kamala eukko. Vertaus ei ole ontuva, sillä Once Upon a Timella on jopa yksi sama pääkirjoittaja kuin Buffylla (ja sama tuotantotiimi kuin Lostilla). Once Upon a Timella on kuitenkin erikoisbonuksena jotain, mistä Buffya katsoessa saattoi vain haaveilla. Nimittäin Robert Carlyle.

Olet lempparini, Rumpelstiltskin.

Sarjassa on myös ilahduttavaa visuaalisuutta. Puvustukseen ja lavastukseen on panostettu, mutta pahan kuningataräidin hölmöjä asuja lukuun ottamatta suuremmilta ylilyönneiltä on vältytty. Leijonanosa kohtauksista on itse asiassa kuvattu ihan tavallisessa kanadalaisessa metsikössä. Siellä kovin kotoisen näköisissä maisemissa seikkailevat Tittelintuure Carlyle ja muut ihanat, esimerkiksi aiemmin näyttelijänurallaan Calvin Klein -mallinakin toiminut, pohjoisirlantilaisella korostuksella puhuva seriffi Graham.

Kas hei!

Huomenna on jo maanantai ja voin laittaa seuraavan jakson ruksuttamaan. Eskapismia parhaimmillaan.

75

Joo-o.

Kuuntelin sitten läpi 75 poikabändibiisiä, jotka tulee kuulla ennen kuolemaa (NRGM). Varsin kattava ja ilahduttavalla paneutumisella koottu lista, ei voi muuta sanoa. Löysin monta vanhaa suosikkia, joiden olemassaolon olin unohtanut, siivous ja muu kotipuuhastelu sujui kuin siivillä.

Oli listassa kummastelemistakin. Another Levelin, Blackstreetin ja PJ & Duncanin lokeroiminen poikabändeiksi on ihan oma lukunsa, mutta jotkut biisivalinnatkin jäivät ihmetyttämään. Miksi Backstreet Boysilta oli nostettu Climbing the Walls, mutta ei esim. Larger Than Lifea tai jotain ekalta levyltä? Suuremman vääryyden on kuitenkin kokenut A1. 

Jostain syystä listalla komeilee cover Take on Me (luonnollista, olihan yksi jamppa norjalainen) ja yksi omakin biisi, mutta missä on Caught in the Middle? Se on kuitenkin kevyesti A1:n paras biisi ja mikä tärkeintä, video on kuvattu Suomessa. Niin, kerta.