tugga

Leikkautin eilen kevättukan ex tempore, mikä on erittäin epätyypillistä minulle. Tarkoitus olikin vain tasata, kunnes kampaajan tuolissa innostuin päättämään toisin ja liki 25 senttiä lähti tukasta nips, naps. Koko prosessin ajan olin paniikissa - mitä tästä nyt tulee, sopiiko ollenkaan, teenkö elämäni virheen?

Lopputulos oli kiva. Kevyt ja piristävä. Ei liian radikaali, tukan saa vielä halutessaan kiinni, ettei tarvitse afrota kutrit hulmuten. Ilmeisesti ihan kauhean radikaali muutos ei kuitenkaan ollut: toistaiseksi yksi ihminen on huomannut muutoksen oma-aloitteisesti. Näin sitä tartutaan riskeihin ja eletään vaarallisesti, kyllä.

Pääasia on kai se keventynyt ja piristynyt olo. Ja se, että viimeinkin kaikki kuollut hamppulatva on poissa. Kohti kevättä!

aamu

Unohdin eilen ostaa pyykinpesuainetta, joten hilpaisin tänään kauppaan seitsemän jälkeen. Oli hiljaista. Näin lumiauroja, muutaman baskerimummon ja oravan. Pitäisi käydä enemmän aamukävelyillä, silloin kaupunki on parhaimmillaan.

Tänään on viimeinen päivä, kun olen lähempänä 29. ikävuotta kuin kolmeakymmentä. Luulin sen tuntuvan symbolisesti tärkeämmältä, mutta ehkä havahtumisen hetki iskee vielä? Illalla laitan uuden Desigualini päälle ja tarjoilen viiniä kulttuuri-ihmisille, mahdollisesti käyn myös Jokelassa. 

Huomenna on virallinen puolivuotissynttärini. Olen ollut jo pitkään vakuuttunut, että niitäkin tulee juhlia. Onneksi on vapaapäivä, joten ohjelmassa on kivoja asioita: brunssivieraita, kahvihetki ystävän kanssa, The Artist, laatuaikaa. Saatanpa myös käydä noutamassa ensi viikon junaliput ja tarkastamassa vielä kirjaston matkaopasvalikoiman. Henkinen latautuminen pieneen Pietari-pyrähdykseen alkakoon.

tuokiokuvia

Viikonlopun tavoitteena oli saavuttaa edes jonkinlainen zen-tila alkuviikon työhaipakkaa varten. En tietysti vielä tiedä, onnistuinko, mutta ainakin olen parhaani yrittänyt kasalla mukavia asioita. Olen ehtinyt joogaan, lautapelailemaan, siivoamaan keittiön viikkojen kaaoksesta, ulos syömään, suurmarkkinoille ja kolmesti elokuviin.

Ranskalaisen elokuvan viikon valinnat (Kuudennen kerroksen naiset, Bellevillen kolmoset) eivät onneksi pahentaneet minut viime aikoina vallannutta Pariisi-kuumetta, mutta eivät ne sitä kyllä lievittäneetkään. Vapaina hetkinä päässä vilisee pieniä tuokiokuvia minusta ostamassa briosseja pienestä leipomosta, tepastelemassa kauniissa kesämekossa pitkin koukeroisia katuja ja kahvikupposen kanssa kahvilan terassilla. Koska viimeinen katsotuista elokuvista oli 50/50, Joseph Gordon-Levitt on siellä terassikuvissa nyt kanssani.

Pariisiin ei taida tämän vuoden puolella olla asiaa, mutta onneksi lisääntyvä aurinko luo toivoa siitä, että kesä tulee vielä tänne itärajallekin. Yritän virittää kuvataajuuden siis näyttämään itseni kauniissa kesämekossa Joensuun kaduilla. Onneksi sympaattisia pikkuleipomoita löytyy myös täältä.

papukakku

Eilen sain noutaa uuden mekkoni postista.  Kamala kiukkuepätoivopäivä aiheutti sen, etten meinannut uskaltaa kokeilla mekkoa epävarman lopputuloksen valossa. Vaihtoehdothan olivat, että mekko joko a) sopii ja mieliala paranee huomattavasti tai b) ei sovi ja rikon jotain tai kuukahdan ärsytyksen ylivoiman alla.

Otin sitten härkää sarvista ja avasin paketin. Osaavat ne espanjalaiset näemmä tehdä ihmiskokojakin, sillä kah, mekko oli kuin juuri minulle räätälillä teetetty. Koska olen myös keskivertomallia kompaktimpi tapaus pituussuunnassa, mekko ei ollut edes pelkäämäni vesirajavaate. Päivän tuskastelun jälkeen tuloksena oli siis uusi, sopiva ja tyylikäs lisä vaatekaappiin ja hyvä mieli.

Hyvää mieltä ja kaivattua koti-iltaa juhlistamaan päätin leipaista papukakun. Kummallisuudestaan huolimatta - tai varmaan juuri siksi - jostain satunnaiselta ja jo hukkaamaltani sivulta silmiin tarttunut resepti on kummitellut päässäni jo pitemmän aikaa ja sormet syyhynneet testaamaan. Helppo kakkunen oli ainakin valmistaa, vaikka maku ei vielä näin ensi yrittämällä ainakaan ihan loksahtanut kohdalleen.

Simppeli suklaa-papukakku

Purkki papuja (käytin valkoisia, mutta mustapavut olisivat parhaita, luulen)

2 munaa

100 g tummaa suklaata

0,5-1 tl leivinjauhetta

Öljyä

Koska en karppaa, laitoin myös 1,5 tl vaniljasokeria

Sulata suklaa ja jätä jäähtymään. Pavut soseutetaan tasaiseksi mössöksi. Lisätään kananmunat hiljalleen vatkaten. Lisää leivinjauhe ja mahdolliset mausteet ja lopuksi vähän jäähtynyt sulatettu suklaa. Sekoita tasaiseksi ja laita voideltuun vuokaan (leipävuoka oli tälle annokselle hyvä), paista 175 asteessa noin puoli tuntia.

Kuten sanottu, helppo homma tuo valmistus. Lopputulos oli melkoisen aika tuhti. Suklaakakkumainen ja mukava suutuntuma, mutta kaksi pientä viipaletta takasi jo tosi raskaan olon. Ei tietysti ihme, jos taikina on käytännössä pelkkää papua ja munaa! Tumma suklaa ei myöskään ole kovin makeaa, joten mielestäni tämä kaipaisi enemmän piristystä kuin tuo vaniljasokeri. Omena, vadelmat, pähkinärouhe, vanilja- tai minttu-uute voisivat toimia ja varmasti tämän voisi halutessaan tehdä myös vaaleammasta suklaasta, jolloin kakku olisi heti paljon makeampi.

Mutta tämä resepti olkoon nyt vinkiksi kaikille, jotka menevät paniikkiin karppaavan kaverin tullessa kahville. Tai niille, joille iskee herkkuhimo silloin, kun kaapissa on pelkkää terveysruokaa. Ja suklaata. Aina on suklaata.

se johtuu geeneistä?

Muistan kun Mireille Guilianon Ranskattaret eivät liho julkaistiin joitain vuosia sitten ja se aiheutti ihan järjettömän kohun. Joku luonnostaan laiha ranskalainen kehtasi ruveta neuvomaan tavan kuolevaisia! En sitten lukenut kyseistä opusta, koska luulin sen olevan jotenkin kamala ja syyllistävä.

Viime perjantain junamatkalla luin kirjan (melkein) kannesta kanteen - kaikkia reseptejä en orjallisesti lukenut, kun oli muutenkin vähän nälkä. Kohuopuksen pointtina oli, ettei ranskalaisten naisten hyvinvoinnin (henkisen tai fyysisen) salaisuus ole mutatoituneissa geeneissä vaan kulttuurissa.

Teoksen pääteesit vapaasti tiivistettynä:

- Juo paljon vettä.

- Syö paljon hedelmiä, marjoja ja tuoreita kasviksia.

- Syö riittävästi oikeaa ruokaa.

- Kaikkea voi syödä, jos syö kohtuudella.

- Arki- ja hyötyliikunta kunniaan.

- Salilla ei tarvitse määrättömästi rehkiä (siis rangaista itseään liikunnalla), jos ei ylensyö jatkuvasti.

- Suklaa on hyvää ja terveellistä vaikka päivittäinkin kohtuudella nautittuna.

- Viini on hyvää ja terveellistä vaikka päivittäinkin kohtuudella nautittuna.

- Nauti elämästä ja ruuasta.

Ei kuulosta kovin radikaalilta tai syyllistävältä, eihän? Paitsi ehkä 3-4 viimeistä kohtaa, koska tässä kulttuurissahan nauttiminen on tunnetusti pannassa, mutta rankaisu arvossa. Vai kuinka monta kertaa olet kuullut jonkin variaation lauseesta "on niin hyvän näköistä piirakkaa, että pakko ottaa ihan vähän, pitää sitten tehdä rankempí treeni illalla"?

En tiedä, tykkäsinkö kauheasti Guilianon tavasta kirjoittaa, enkä myöskään allekirjoita kaikkea, mitä opuksessa neuvottiin. En myöskään koe tarvetta alkaa seurata Guilianon kolmen kuukauden ohjelmaa. Ihan mukavaa junaluettavaa silti, etenkin kun tyypiltään kirja muistutti enemmän romaania kuin minkään luokan opasta. Erityisesti minua lämmitti ajatus painosuosituksista:

On hyvä muistaa, tohtori sanoi, että "il y a poids et poids" ("on painoa ja painoa"): on vakuutusyhtiöiden taulukosta ilmenevä "ihannepaino", joka perustuu pelkästään pituuteen; on "muotipaino", paljon luonnottomampi ihanne, jossa kaupallisuudella on suuri, joskus salakavala rooli; ja sitten on "hyvinvointipaino", jossa henkilö kokee olevansa bien dans sa peu (viihtyvänsä nahoissaan), kuten Montaigne asian ilmaisi.

Tuollaista saa harvemmin mistään lukea. Ajatus on myös hyvin linjassa vuosien varrella muotoutuneen käsitykseni kanssa, että jokaisella ihmisellä on oma luontainen paino, jossa voi hyvin. Sen alle paino ei myöskään putoa ilman kohtuuttomia ponnisteluja ja vaikka siinä onnistuisikin, lopputuloksena on vähän vinksahtaneen oloinen ulkonäkö. Joskus vajaa kymmenen vuotta sitten silloisen asuntolani kanssa-asukki totesi, etten olisi Hanna, jos en olisi vähän pyöreä. Suutuin ihan silmittömästi, mutta sittemmin olen kyllä tajunnut, missä tuon lausahduksen viisaus piilee.

Vaikka en niihin suuremmin viitsinyt keskittyäkään, Guilianon reseptit näyttivät sen verran herkuilta näyttivät, että olen laittanut Ranskattaren ruokavuoden (jatko-osa tälle opukselle) hankkimisen harkintaan. Se kun kuulemma keskittyy enemmän resepteihin kuin ruokafilosofiaan.

Koska tämä ykkösosa ei tuottanut minulle muutoin mitenkään suuria ahaa-elämyksiä ja ehdin jo lauantain juhlahulinoissa nauttia sekä herkuista että viinistä, päällimmäisiksi nousi reseptien tonkimisen lisäksi kolme hillitöntä ja melko odottamatonta hinkua:

a) prepata ranskaa

b) mennä Ranskaan

c) syödä purjoruokia (jos ei Guilianon taikapurjokeittoa sentään).

Purjoa on jo kaapissa, nyt pitää enää keksiä, missä muodossa sen syön. Muut vaiheet saavat vielä odottaa.