marraskuun lukupäiväkirja

Boel Westin: Tove Jansson: sanat, kuvat, elämä

Luin tämän tavallaan lukupiirihengessä. Tove Jansson on hahmona äärimmäisen mielenkiintoinen: kaikkien tuntema, mutta silti samalla jotenkin yksityinen. Opin kirjasta paljon uutta (kuten heilastelun Sam Vannin kanssa) ja teos eteni varsin yksityiskohtaisesti, mutta silti tuntui, että Tove itse puikkelehti aina askeleen edellä päästen lopulta 460 sivunkin jälkeen pakoon. En itse asiassa tiedä, olisinko halunnut tietää kaikkia tarinoita eri muumihahmojen takana. Vähän vaivasi myös se sama ilmiö kuin muitakin elämänkertoja lukiessa: minusta on lähtökohtaisesti väärin, että kaikki kuulit tyypit tuntevat toisena. Sam Vanni sikseen, on nimittäin olemassa kuvia, joissa Tove Jansson hengailee Astrid Lindgrenin kanssa. Kirjallisesti eniten ehkä kuitenkin vaivasi se, että Westin on kirjallisuudentutkija ja eri kirjoja käsitellessä sorruttiin usein esseetyyppisiin analysointeihin. Ei se toisaalta haitaksikaan ollut, sillä kirjan edetessä tajusin, miten vähän Janssonia loppujen lopuksi olen lukenut - ei-muumikirjojen määrä oli noin kolme kertaa suurempi kuin koskaan tiesinkään. Asia pitänee korjata tulevaisuudessa.

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Tove-kirjaa lukiessani tajusin, että paitsi niitä aikuisille kirjoitettuja kirjoja, en ole ikinä itse lukenut Muumipapan urotöitä, vaikka varmasti olen sitä lapsena ainakin pätkissä kuullut. Tämä oli aikuisten tuotantoa huomattavasti nopeampi hoitaa pois päiväjärjestyksessä, lukeminenhan on tunnetusti suorittamista. Onneksi tartuinkin toimeen heti, olen nimittäin lapsesta asti uskotellut itselleni, että Pappa-kirjat ovat tylsiä. Kuinka väärässä olinkaan. Ja opin jopa samalla yhtä sun toista, esimerkiksi sen, että hattivatit elävät turmioelämää.

"Turmiolemää?" minä sanoin kiinnostuneena. "Millä tavalla?"
"En oikein tiedä", sanoi Juksu. "Ehkä ne turmelevat toisten keittiöpuutarhat ja juovat olutta."

Melkoisia remueetuja nuo hattivatit. Myös sarjakuvissa.

Erich Segal: Love Story

Päätin liittää Love Storyn osaksi klassikkoprojektia, koska minun on annettu ymmärtää sen olevan moderni klassikko. Istuessani seminaarissa joskus vuonna peruna, ryhmässäni oli tyttö, joka tutki Love Storya. Siitä asti se on sekoittunut päässäni jostain syystä elokuvaan Parhaat vuotemme - ehkä melko ikonisten leffatunnarien takia - ja olen ajatellut, ettei tätä tarvitse lukea. Aavistan, että että jos vain olisin tarttunut tähän kymmenisen vuotta sitten, olisin varmasti ollut aivan fiiliksissä. Visuaalisena lukijana nautin nytkin kovasti siitä, miten elokuvallinen romaani Love Story oli. Jälkeenpäin kävi ilmi, että romaani tuli ennen elokuvaa, mutta käsikirjoituksen pohjalta. Eli ihmekö tuo.

Ehkä se ikonisin tulkinta?

Jonathan Carroll: Naurujen maa

The Timesin kriitikko on kuulemma sanonut, että mikäli Carroll olisi latinalaisamerikkalainen kirjailija, jolla on kolmiosainen nimi, kirjojen tyylilajia kutsuttaisiin maagiseksi realismiksi. Päätin olla samaa mieltä. Naurujen maata suositteli kirjastotuttava jo alkusyksystä, josta lähtien se on pyörinyt yöpöydälläni - lähinnä siksi, että kirjan nimi yhdistettynä kannen bullterrieriin ei jotenkin ajatuksena napannut. Taas hyvä esimerkki siitä, että kannattaa joskus antaa pelkälle tekstille mahdollisuus, sillä olin auttamattoman koukussa noin kymmenen sivun jälkeen. Minusta tässä liikuttiin sekä teemallisesti että tyylillisesti jossain Austerin Illuusioiden kirjan ja Reidar Palmgrenin välimaastossa. Eli sujuvaa, mielenkiintoista ja jännyysjutuilla maustettua luettavaa, josta ei oikein voi kertoa mitään paljastamatta olennaisuuksia. Sanon siis vain, että mainio opus, kannattaa lukea. Sopinee erinomaisesti joulun ympäristöön: ei liian hömppää, mutta ei nyt ihan venäläisklassikoiden sfääreissäkään kuljeta.

laululavan kutsu

Viime ajat pää on ollut ihan puuroa. En muista, mitä olen tehnyt muutama päivä sitten ja uneni ovat jännyysasteikolla "kerron Sannalle ostaneeni uudet jumppahousut" - jotka muuten ostin eilen. Oli jo aikakin, vaikkei välttämättä uniraportoinnin arvoista kuitenkaan.

Tämän seurauksena asioista kiinnostusasteikko ei ole ollut ihan huipussaan. Kunnes tänään tuli tieto, että Robbie Williamsin ensi kesän stadionkiertue ulottuu mm. Tallinnaan, Göteborgiin ja Kööpenhaminaan. Yhtenä järjestäjänä on luonnollisestikin suosikkipuljuni Live Nation Finland.

Fakta 1: Kahden perättäisen keikkafiaskon jälkeen päätin, etten enää Live Nationin tapahtumia tue.

Fakta 2: Robbie Williams on se artisti, jonka elämässäni haluaisin livenä nähdä.

Tätä pohtiessa.

Tällä hetkellä olen kallistumassa sille kannalle, että Robbie on riskin arvoinen. Sitä paitsi mahdollisen peruutuksen sattuessa olisin ainakin ulkomailla, se on sadasti parempi kuin sateinen Helsinki tai yöbussi kotiin. Jollei joku puhu minua maanantaiaamuun - jolloin Viron keikan liput tulevat myyntiin - mennessä ympäri, näillä mennään.

Venähtäneestä iltavuorosta kotituessani eteisen matolla odotti hömppälehden tilaajalahjana tullut kosmetiikkapaketti. Lumenen Blueberry Volume -ripsari, silmänympärysvoide (edellinen loppui eilen) ja elämäni ensimmäinen oikea kulmakynä. Mustanharmaa taitaa olla sävynä minulle auttamattoman tumma, mutta eihän se estä vähän kokeilemasta. Kelpaa.

naked truth

Suomen blogimaailmassa on meneillään kampanja, jossa bloggaajat esiintyvät käsittelemättömissä kuvissa ilman meikkiä. Tausta-ajatuksena on muistuttaa, että blogien takana on ihan tavallisia ihmisiä ihan tavallisine ongelmineen. Kuvankäsittely on karannut lapasesta sekä julkisessa mediassa että blogien puolella. Jos oikeasti ihmiset ovat niin pikkusieluisia, että jaksavat nillittää/valittaa/kuittailla/huomauttaa siitä, ettei bloggaaja näytä vähintään Huippis-finalistilta, niin kyllä se vastakampanjan ansaitsee.

Ällö Penelope näyttää melkein tavikselta, sietääkin parannella!

Lisää kampanjasta kannattaa lukea suoraan alkulähteiltä eli Tyyliä metsästämässä -blogissa, josta myös seuraava lainaus on peräisin. Niinpä niin. 

"Kysymykseni kuitenkin kuuluu, että miksi ihmeessä sen kuuluisi olla jokin oletus, että kaikki kuvat käsitellään virheettömiksi? Miksi on niin kamalaa, jos valokuvassa näkyy jotain sellaista, mitä on mahdollista nähdä livenäkin? Meistä jokainen näyttää jostain kulmasta katsottuna kauniimmalta kuin jostain toisesta"

Katja kysäisi, lähdenkö mukaan kampanjaan ja se tuntui vähän turhalta - ei asian vaan oman nykyisen väsähtäneen realismin takia. En ole tyyli-, meikki- enkä muotibloggaaja, meikkaan tosi vähän, en jaksa maskeerata näppyjä tai silmäpusseja piiloon ja hiuksetkin on yleensä sama harakanpesä päivästä toiseen. En juurikaan muokkaa kuvia, paitsi värejä ja kontrasteja tarpeen vaatiessa, koska kamerani on superkehno. En itse asiassa edes julkaise kuvia itsestäni kovin usein - viimeisen vuoden ajalta löytyy lähinnä kourallinen matkakuvia, piti ihan tarkastaa. Suurin osa lukijoista taitaa lisäksi lisäksi tuttuja ja näin ollen minut ilman meikkiä monesti nähneet. Ja jos tämän blogin perusteella joku epätuttu luulee, että bloggaajan elämä on täydellistä kiiltokuvaa, niin terve...

Ja kaiken tämän jälkeenkin päätin sitten toisin: kannan korteni kekoon erittäin terveelliseksi katsomani kampanjan nimissä. Vaikka osallistuminen olisi ollut kymmenen muutaman vuoden takaiselle minulle paljon isompi juttu, tunnustan vielä joskus ihan lähimenneisyydessä ahdistuneeni siitä, että kävin Sokoksella ilman meikkiä. Tulee siis henkilökohtaisellakin tasolla tarpeeseen.

Tänään.

Tässä minä tänään, työpäivän päätteeksi ja hieronnan jälkeen naama pestynä, tukka hieronnassa ja baskerissa vanuneena (vähän saatoin kammata otsista pari tuntia aiemmin, hupsan). Viime viikon stressikraaterifinneistäkin on vielä sopivasti muisto jäljellä ja silmänaluset huutaa kaamosaikaa.

Kuvan ottamisen jälkeen kurkkasin, mitä kamerasta löytyy, kun kuvat menee ympäri ja kah, heti ensimmäisenä oli teemaan sopivaa materiaalia kesältä 2011. Hajosin. Bonuksena muutenkin toispuoleisesta naamasta puolet hammaslääkärin jäljiltä niin turvoksissa, että kahvikin pitää juoda pillillä. Muistan pelästyttäneeni Citymarketin kassan, kun yritin puhua sille. Ässä meininki! 

Joskus.

Epäsymmetrisyyksistä, hapsottavista latvoista, näpyistä, kainalomakkaroista ja muista tähdellisyyksistä voivat kaikki elämättömät täydellisyydentavoittelijat kirjoittaa huomionsa kommenttiboksiin, itse kun en ole niitä ikinä älynnyt. Kaikille leppoisille netinkäyttäjille toivotan kaunista marraskuun jatkoa.

rokumentin recap

Rokumentti on taas tältä vuodelta ohi ja yksi toipumisiltakin pidetty välissä. Olo on tuttuun tapaan sekä haikea että helpottunut. Monta hienoa elokuvaa jäi näkemättä, mutta kieltämättä ehdin jo odottaa sitä, että ei tarvitse juoksennella kuvainnollisen minuuttikellon kanssa paikasta toiseen.

Nämä tuli siis nähtyä:
Pulp: The Beat is the Law - Fanfare for the Common People
Punaisen metsän hotelli
The Sacred Triangle: Bowie, Iggy & Lou 1971-1973
If a Tree Falls: A Story of the Earth Liberation Front
Something from Nothing: The Art of Rap
Marley
Cure for Pain: The Mark Sandman Story
Drive 

Tänä vuonna en onnistunut tekemään ainoataan hutivalintaa: kaikki elokuvat katsoin sujuvasti alusta loppuun. Eniten toivomisen varaa jättivät vähän yllättäen Sacred Triangle ja Something From Nothing - ensimmäisessä oli liian vähän artisteja, toisessa vähän liiankin kanssa. Ja sitten tietysti oli se Pulp-elokuva, joka ei itse asiassa juurikaan kertonut Pulpista ja kivan musiikkielokuvan sijaan päädyinkin todistamaan vähän lisää maailmantuskaa, tällä kertaa lähinnä kaivostyöläisten lakon muodossa. Vähän eriltä näytti arkistomateriaali kuin lakkokuvat Housut pois -leffassa, sen sanon.

Kaivostyöläisiä ja poliiseja. The Beat is the Law.

Kaivostyöläisiä, "poliiseja". Housut pois.

Ajatusten herättäjänä vahvin oli Punaisen metsän hotelli, jonka aiheuttaman ahdistuksen myötä kyynelehdin myös puolet seuraavan päivän If a Tree Falls -leffasta. Lisäksi tunnen vieläkin (tervettä) syyllisyyttä melkeinpä jokaisesta käyttämästäni paperituotteesta. Vastapainoksi Marley nousi hyvän mielen elokuvana ykköseksi, vaikka pitihän sielläkin kieltämättä hieman kyynelehtiä. Tunteet pinnassa ja silleen. Musiikillinen inspiraatio taasen löytyi tänä vuonna Cure for Painista. Driven, listan ainoan draamaelokuvan, olin onnistunut välttämään tähän asti enkä toki vieläkään kaikkia haarukkahenkisiä kohtauksia nähnyt, mutta olihan se hyvä.

Ensi vuotta odotellessa. Onneksi ranskalaisen elokuvan viikko on jo keväällä. Ja Doc Loungen Rokumentti-spesiaali tulevana torstaina :D

pesänrakennusvietti

En varsinaisesti ymmärrä kotoilua tai lifestyle-bloggausta trendeinä (tai välttämättä edes termeinä), mutta pakko arvostaa sitä, että niiden myötä sisustuksesta ja muusta kodinhoidosta ei enää puhuta pesänrakennusviettinä. 

Ei hyvä helvetti, miten olen aina inhonnut sitä sanaa. Onhan se myönnettävä, että tällekin sanalle on aikansa ja paikkansa, mutta jos joka ikinen sohvatyynyn ostaminen leimataan vaiheeksi, hapatukseksi tai jokaisen naisen sisällä automaattisesti tikittävän aikapommin ilmentymäksi, alan nähdä punaista sillä sekunnilla.

Ihan kuin olisi jotenkin väärin viihtyä kotonaan.

Olin ehkä 16 tai 17, kun ystäväni pohti, että miten siinä käykin niin, että Hannan huoneesta muotoutuu aina hyvä hengailuhuone. Paikka, jossa kaikki saavat viihtyä, löhötä ja viettää aikaa. Vaikka kyseisestä hetkestä on vierähtänyt aikaa jo melkein puoli elämää, olen vasta hiljalleen alkanut ymmärtää, että siinä tiivistyi minusta taas kerran jotain olennaista.

Minä oikeasti tykkään olla kotona. Nautin siististä kodista ja tuoreista leivonnaisista. Tykkään olla siellä yksin ja tykkään pyytää ihmisiä kylään. Tykkään myös käydä muilla kylässä juomassa teetä ja höpöttelemässä. Pitkään vähän häpesin tätä piirrettä itsessäni, menevä citynainenhan ei mitään erityisempiä tukikohtia tarvitse - maailmannaisista puhumattakaan: yksi ystäväni ei puoleentoista vuoteen purkanut ainoatakaan muuttolaatikkoa, sillä eihän sitä koskaan tiedä, milloin pitää taas nostaa kytkintä. Kansallista kotoiluinnostusta ja blogosfäärin sisustustrendejä on kuitenkin kiittäminen siitä, että enää ei ole kummajainen intoillessaan teepannuista, retroverhoista ja valokuvakehyksistä.

A Beautiful Mess - pahuuden pesä ja/vai inspiraation lähde?

Matkaa siihen pisteeseen, että oikeasti raaskisin ostaa mitään hintavampaa irtaimistoa on vielä kuljettavana. Onneksi halvallakin saa aikaan paljon kivaa. Jos siis ehtii. Tällä viikolla olen käynyt kotona lähinnä nukkumassa, joten tokikin mieleni pulppuilee kivoja ideoita, joilla piristää kotia. Lisäksi tungettuani vuoden satunnaista tavaraa ylimääräiseen kaapistoon, olen viimeinkin inspiroitunut tyhjentämään sen ja saamaan sen hyötykäyttöön. 

Koska voin hyvin kuvitella, miten ideoille ja inspiraatiolle käy ensi viikolla, kun toteuttamiseen olisi jopa mahdollisuuksia, turvaudun nyt vanhaan tuttuun. Listojen avulla asiat on ennenkin saatu tehtyä.

Ensi viikolla aion (realistinen lista):

- pestä lakanapyykkiä rohmuamasta kaikkea tilaa pyykkikorista

- laittaa kesäkengät ja -takit kaappiin ja siirtää talvivarusteet tilalle

- siivota ainakin yhden hyllyn mainitusta turhakekaapista

- käydä kaupoilla katsomassa muutamaa irtohyllyä keittiöön ja pimeänvaloja olkkarin ikkunaan
- kantaa parvekekalusteet kellariin kuivumaan

- haudutella piktästä aikaa kunnon borsch-keiton

- neuloa, polttaa tuoksukynttilää ja juoda kauniissa pannussa haudutettua teetä