Boel Westin: Tove Jansson: sanat, kuvat, elämä
Luin tämän tavallaan lukupiirihengessä. Tove Jansson on hahmona äärimmäisen mielenkiintoinen: kaikkien tuntema, mutta silti samalla jotenkin yksityinen. Opin kirjasta paljon uutta (kuten heilastelun Sam Vannin kanssa) ja teos eteni varsin yksityiskohtaisesti, mutta silti tuntui, että Tove itse puikkelehti aina askeleen edellä päästen lopulta 460 sivunkin jälkeen pakoon. En itse asiassa tiedä, olisinko halunnut tietää kaikkia tarinoita eri muumihahmojen takana. Vähän vaivasi myös se sama ilmiö kuin muitakin elämänkertoja lukiessa: minusta on lähtökohtaisesti väärin, että kaikki kuulit tyypit tuntevat toisena. Sam Vanni sikseen, on nimittäin olemassa kuvia, joissa Tove Jansson hengailee Astrid Lindgrenin kanssa. Kirjallisesti eniten ehkä kuitenkin vaivasi se, että Westin on kirjallisuudentutkija ja eri kirjoja käsitellessä sorruttiin usein esseetyyppisiin analysointeihin. Ei se toisaalta haitaksikaan ollut, sillä kirjan edetessä tajusin, miten vähän Janssonia loppujen lopuksi olen lukenut - ei-muumikirjojen määrä oli noin kolme kertaa suurempi kuin koskaan tiesinkään. Asia pitänee korjata tulevaisuudessa.
Tove Jansson: Muumipapan urotyöt
Tove-kirjaa lukiessani tajusin, että paitsi niitä aikuisille kirjoitettuja kirjoja, en ole ikinä itse lukenut Muumipapan urotöitä, vaikka varmasti olen sitä lapsena ainakin pätkissä kuullut. Tämä oli aikuisten tuotantoa huomattavasti nopeampi hoitaa pois päiväjärjestyksessä, lukeminenhan on tunnetusti suorittamista. Onneksi tartuinkin toimeen heti, olen nimittäin lapsesta asti uskotellut itselleni, että Pappa-kirjat ovat tylsiä. Kuinka väärässä olinkaan. Ja opin jopa samalla yhtä sun toista, esimerkiksi sen, että hattivatit elävät turmioelämää.
"Turmiolemää?" minä sanoin kiinnostuneena. "Millä tavalla?"Melkoisia remueetuja nuo hattivatit. Myös sarjakuvissa.
"En oikein tiedä", sanoi Juksu. "Ehkä ne turmelevat toisten keittiöpuutarhat ja juovat olutta."
Erich Segal: Love Story
Päätin liittää Love Storyn osaksi klassikkoprojektia, koska minun on annettu ymmärtää sen olevan moderni klassikko. Istuessani seminaarissa joskus vuonna peruna, ryhmässäni oli tyttö, joka tutki Love Storya. Siitä asti se on sekoittunut päässäni jostain syystä elokuvaan Parhaat vuotemme - ehkä melko ikonisten leffatunnarien takia - ja olen ajatellut, ettei tätä tarvitse lukea. Aavistan, että että jos vain olisin tarttunut tähän kymmenisen vuotta sitten, olisin varmasti ollut aivan fiiliksissä. Visuaalisena lukijana nautin nytkin kovasti siitä, miten elokuvallinen romaani Love Story oli. Jälkeenpäin kävi ilmi, että romaani tuli ennen elokuvaa, mutta käsikirjoituksen pohjalta. Eli ihmekö tuo.
Ehkä se ikonisin tulkinta?
Jonathan Carroll: Naurujen maa
The Timesin kriitikko on kuulemma sanonut, että mikäli Carroll olisi latinalaisamerikkalainen kirjailija, jolla on kolmiosainen nimi, kirjojen tyylilajia kutsuttaisiin maagiseksi realismiksi. Päätin olla samaa mieltä. Naurujen maata suositteli kirjastotuttava jo alkusyksystä, josta lähtien se on pyörinyt yöpöydälläni - lähinnä siksi, että kirjan nimi yhdistettynä kannen bullterrieriin ei jotenkin ajatuksena napannut. Taas hyvä esimerkki siitä, että kannattaa joskus antaa pelkälle tekstille mahdollisuus, sillä olin auttamattoman koukussa noin kymmenen sivun jälkeen. Minusta tässä liikuttiin sekä teemallisesti että tyylillisesti jossain Austerin Illuusioiden kirjan ja Reidar Palmgrenin välimaastossa. Eli sujuvaa, mielenkiintoista ja jännyysjutuilla maustettua luettavaa, josta ei oikein voi kertoa mitään paljastamatta olennaisuuksia. Sanon siis vain, että mainio opus, kannattaa lukea. Sopinee erinomaisesti joulun ympäristöön: ei liian hömppää, mutta ei nyt ihan venäläisklassikoiden sfääreissäkään kuljeta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti