hyvinvoinnin toivehia

Olen viettänyt viimeisen viikon on-off-kuumeessa ja kaikkialta särkevänä kipupallona. En siis ole ollut kovin inspiroitunut pohtimaan toiveitani tulevalle vuodelle. Eilen aamulla aloe vera -mehun äärellä ennen töihin lähtöä sitten sain kiinni siitä, mikä kipeilyä ja toiveita yhdistää.

Toivon, että edessä on rennompi hyvinvoinnin vuosi 2013.

Toivon, että jaksaisin panostaa omaan hyvinvointiini: liikkua ilokseni, nukkua tarpeeksi, syödä hyvin sanan kaikissa merkityksissä. Että muistaisin käyttää kasvovettä ja hammaslankaa säännöllisesti. Saisin opinnot pakettiin ilman suurempaa stressiä - mihin kuuluu olennaisesti tehtävien tekemisen aloittaminen vähän aiemmin kuin deadlinen jo vaaniessa nurkan takana. Lisäksi haluaisin viettää laatuaikaa ihmisten kanssa myös arjen keskellä ja varata aikaa itselle: lukea ja katsoa hyvä sarjoja, käydä elokuvissa ja syödä kasapäin avokadoja. Pitää kodin suurin piirtein siistinä ja muistaa ostaa itselleni leikkokukkia aika ajoin. Ja viimeinkin sisustaa makuuhuoneeni loppuun, se jos mikä on olennaista hyvinvoinnille.

Ja sitten on se paino. Minähän laihdu(t)in viime keväänä kuutisen kiloa. Määrä ei ole huikaiseva, mutta riittävä ja psykologisesti sitäkin merkittävämpi. Olin sinut kehossani, kun ulkoinen olemus pitkästä aikaa vastasi sitä kuvaa, joka pääni sisällä on. Ja ennen kaikkea: en ollut yhtään turvoksissa. Sitten tuli kaamos, uupumus ja täydellinen motivaation puute yhtään minkään suhteen. Kilot eivät tulleet takaisin, mutta olo on turpeampi kuin aikoihin ja tuntuu, että sekä kroppa että ajatukset ovat ihan tukossa.

Viimeinen toiveeni alkaneelle vuodelle siis saada taas keho ja mieli keskenään tasapainoon. Ilman nipottamista ja toivottavasti myös ilman ravintoainelaskureita.

Loppuun vielä tavoitekuvakollaasi edellä mainituista ja vähän muistakin.

Kuvat röyhkeästi napattu eri paikoista Googlen kuvahaulla.

 

Huomasin nauttivani kuvankäsittelyohjelmalla näpertämisestä pitkästä aikaa. Ehkäpä vuosi 2013 tuo tullessaan myös itse tehdyn leiskan blogiin ensimmäistä kertaa vuosikausiin.

viimeiset kilistelyt & joulukuun kirjat

Uusi vuosi, uudet kujeet. Aattona pääsin saunomaan ja heittämään hyvästit Jokelalle alkuillasta. Paikkasimme vuosien valokuvavajetta ja kilistimme kuoharilaseja ystäväporukalla. Samuli Putron Jokela-alulu soi jukeboxissa ja sitten Putro meni ohitseni. Kaunis ja haikea tunnelma. En missään nimessä olisi halunnut olla paikalla valomerkin aikaan. Kun minä lähdin, Jokela vielä jäi.

Toisintokuva viiden vuoden takaisista tunnelmista.

Rakkaat ja salakavalat vessarappuset. Itse en ole niissä
koskaan kaatunut. Moni muu on.

Viimeinen potretti. Poistuimme ja teimme tilaa muille hyvästelijöille.

Herkkujen ääressä ystävien olkkarissa flunssa voitti uudenvuodenjuhlijan ja kotiuduin ennen kello kymmentä. Viltin alta vuoden vaihtuessa seuranani oli Kuutamolla-elokuva, joka on paitsi rakas vuosien takaa, myös yhdistää kaksi joulukuun kirjailijaani, Katja Kallion ja Pirkko Saision.

Catherine Sanderson: Petite Anglaise

Pahuksen Pariisi ja sinne sijoittuvat kirjat! Tämä on toinen bloggauksesta lukemani kirja tänä vuonna (ensimmäinen oli Julie & Julia). Molemmissa tapauksissa kolmekymppisen naisen blogista kustannussopimus ja uusi ura kirjailijana. Minä olen kirjoittanut Jännittävästä Elämästäni jo vuodesta 2000, missä viipyy kirjadiilini, mitä? Ehkä kirjadiili oli tässä tapauksessa ihan ansaittu, koska Sandersonin tyyli on mukaansatempaava ja tyyppeihin kiintyy, vaikka en aina päähenkilöä (siis Sandersonia) tai tämän valintoja tajunnutkaan. Vaan niinhän se elämä menee. En siis ihmettele, että blogistakin muotoutui hitti. Ihanaa on, että Sanderson bloggaa edelleen ja vanhatkin jutut ovat edelleen luettavissa.

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5

Minusta on lähtökohtaisesti aika noloa, että sain (vieläpä hyvät) maisterinpaperit englanninkielisestä kirjallisuudesta, vaikka en ole koskaan lukenut Teurastamo vitosta (tai muistaakseni muutakaan Vonnegutia, apua!). Teurastamo 5 oli minulle yllättävän vaikea saada haltuun, vaikka pidinkin sekä tyylistä, tarinasta että viestistä - tai ainakin siitä viestistä, jonka itse sivuilta poimin. En osaa enkä halua tätä enempää ruotia, mutta toteanpa vain, että kannatti lukea teos, joka on syystäkin klassikko. Sivistyin, viihdytyin ja "löysin" taas uuden minulta ohi sujahtaneen hienon kirjailijan. Niin se käy.

Diana Wynne Jones: Taikuuden taakka

Ostin koko Chrestomanci-sarjan englanniksi reilu vuosi sitten, mutta jostain syystä en ole saanut luettua niitä ollenkaan - vaikka The Lives of Christopher Chant on yksi lempikirjoistani ja Charmed Lifekin osoittautui mitä oivallisimmaksi. Lainasin siis kolmososan kirjastosta. Kirja ei meinannut oikein lähteä käyntiin. Setiä, tätejä ja muita sukulaisia oli ihan liikaa ja kaipasin Cristopheria ja tuttua fantasiaan verhoiltua yhteiskunnallisuutta. Hiljalleen kuitenkin koukutuin ja kah, viimeisen neljänneksen aikana paljastuikin hienoa uskontokritiikkiä. Taikuuden taakka ei ole parasta Jonesia, mutta ihan pätevä osa sarjaan. Ehkäpä näillä tulilla saan luettua ne kolme viimeistäkin.

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

Minusta Pirkko Saisio on aina ollut äärimmäisen kool. Vasta hiljattain tajusin, että olen nähnyt naisen vain ani harvassa roolissa enkä ole myöskään yhtään kirjallista tuotosta lukenut. Miksi oi miksi en ole ennen lukenut Saisiota? Punainen erokirja oli ihan mahtava. 70-luvun Helsinki ja Saision maailma poliittisine kuvioineen, teatteriheräämisineen ja seksuaalisen identiteetin muodostumisineen ovat tavallaan lähellä, mutta toisaalta kauempana kuin varmasti ikinä pystyn ymmärtämään. Silti Punaista erokirjaa lukiessani samaistuin, hämmennyin, ihastuin ja pahastuin. Ääni on vahva ja vakuuttava, ihmiset epätäydellisiä ja uskottavia. Mikäli mahdollista, Pirkko Saisio on nyt silmissäni entistäkin koolimpi.

Mauri Kunnas: Piitles

Tämä oli niin ilmiselvä joululahja minulle, että oksat pois. Onneksi vain yksi kappale löysi tiensä pakettiin asti. Ei sarjakuva vaan "kraahvinen novelli". Taattua Kunnasta eli varsin viihdyttävä tapaus, jonka uusien yksityiskohtien toivossa luen kohta todennäköisesti uudestaan. Ja uudestaan. Ainoa mikä tökki oli lyriikoiden, hem, foneettinen kirjoitusasu. En kyllä tiedä, miten paremminkaan asia olisi ratkaistu, koska virallinenkaan kirjoitusasu ei olisi kirjan luonteeseen sopinut. 

Katja Kallio: Elokuvamuisti

Kirja elokuvanörteille elokuvanörttiydestä. Koska tosiaan katsoin Kuutamolla heti tämän lukemisen jälkeen, huomasin, että kaikki Iiriksen lempielokuvat ovat Kallion lempielokuvia. Ihanaa luettavaa silloin kun itsekin sattuu tykkäämään elokuvasta, vähän ankeampaa silloin, kun elokuva on vieras tai ei pidä siitä. Lempeä ja kevyt ote kuitenkin. Pohjana toimii lehteen kirjoitetut kolumnit ja luulenkin, että olisin tykännyt tästä enemmän harvakseltaan luettuna kuin kokoelmana. 

Olen tykännyt tästä vuoden kestäneestä lukupäiväkirjasta niin paljon, että päätin jatkaa sitä myös jatkossa. Tosin vähän rennommin, koska olen huomannut moderoivani lukemisiani hiukan: vuoden aikana en ole lukenut ainuttakaan Nora Robertsia tai Tuija Lehtistä! En tiedä, olenko menettänyt mitään, mutta vähän huijaamiselta tämä tuntuu.

Tästä lähtien luetut kirjat löytyvät myös omalta välilehdeltään tuolta yläreunasta. Myös Robertsit ja Lehtiset.

vuosi paketissa

Tammikuun alussa kirjoitin toivelistan nyt kuluneelle vuodelle:

Vuonna 2012 toivon saavani liikuntarutiinini ja päiväkirjakirjoituksen taas oikeasti rullaamaan, saavani informaatiotutkimuksen aineopinnot käyntiin, lukevani viimeinkin Oksasen Puhdistuksen sekä muutaman aiemmin skippaamaani klassikon lisää ja pyrähtäväni ulkomaille kerran tai pari. Lisäksi tavoitteena on purkaa loputkin muuttokamat, muistaa puhdistaa lattiakaivo säännöllisesti (ja tarpeeksi usein), uudistaa vaatekaapin sisältöä maltillisesti sekä muistaa pitää järkeviä välipaloja mukana töissä kahvitauoille (eli vältellä liikoja kakkuja). Ja olla elämättä yli varojeni.

Liikuntarutiini rullasi todella hyvin loppusyksyyn asti, jolloin iski "kiire". En tiedä, kuinka kiireinen oikeasti olin, mutta aikaa liikkumiselle ei tuntunut löytyvän mistään. Tosin kevät ja kesä meni tällä rintamalla niin hyvin, että uskoisin kyseen olevan vain väliaikaisesta lahnastelusta. Päiväkirjaan en kirjoittanut kertaakaan, mutta aineopinnot ovat hyvässä käynnissä ja muutama kurssi on jo kiitettävästi suoritettuna.

Luin kuin luinkin Puhdistuksen. Lisäksi klassikoiksi laskettavia opuksia oli ainakin Kuin surmaisi satakielen, Pimeyden vasen käsi, Mirdja, Love Story, Fine van Brooklyn ja Teurastamo 5. Itse asiassa laskin eilen lukeneeni tänä vuonna 52 kirjaa (plus tenttikirjoja). Se ei ehkä lukutoukka-asteikoilla ole mitenkään vaikuttavaa, mutta minulle se on viime vuosien lukuaktiivisuuden valossa aikamoinen saavutus.

Ulkomaille pyrähdin kerran pari kolmesti! Pietari, Tallinna-Pärnu ja Kööpenhamina olivat kaikki täynnä ihania paikkoja ja matkaseura oli kutakin kohdetta ajatellen mitä parhainta. En voi valittaa - paitsi siitä, että kaikki olivat alle viikon reissuja. Pitempäänkin olisin viihtynyt.

Huonot poseeraajat Pietarissa huhtikuussa.

Kohti aurinkoa Pärnun rannalla heinäkuussa.

Syyskuu: 30 vuotta ja Kööpenhamina. Melko HC. Pun intended.

Lomailin myös Helsingissä! Suomen kylmä kesä yllätti matkailijan.

Listan loppuosa on enemmän kiikun kaakun. Muuttokamat makoilee edelleen laatikoissa purkamatta ja lattiakaivon putsaun on tapahtunut harvakseltaan ja epäsäännöllisesti. Vaatekaappi ei ole uudistunut niin paljon kuin olisin toivonut eli vähän liiankin maltillisesti olen toiminut. Järkevät välipalat ovat sentään pysyneet töissä mukana, mutta olen syönyt myös kakkuja. En ole vieläkään oppinut hahmottamaan, miten paljon minulla oikeasti on rahaa, joten elän säännöllisesti yli varojeni. Tai ilmaistaan ennemmin niin, etten vieläkään osaa säästää niin paljon kuin haluaisin.

Säästämisen opettelussa voisikin olla tavoitetta ensi vuodelle. Muita tavoitteita listaan sitten vuoden vaihduttua. Tervemenoa 2012, vuosi jolloin täytin 30, luovutin ensimmäistä kertaa verta, missasin kaksi pitkään haaveilemaani keikkaa, sain uuden roolin työharjoittelun ohjaajana, päivitin blogini historiallisesti yli sata kertaa ja pidin elämäni ensimmäisen palkallisen kesäloman.

lihansyöjän näköinen nainen

Koska päätin jouluna, että nyt alkaa tämän neidin keittiössä semijärkevien ruokien ajat, olen luonnollisestikin käynyt tällä viikolla kahdesti ulkona syömässä. Ihan hyvät pöperöt, ei siinä, mutta kummallakin kerralla olen huomannut joutuvani ulkonäköstereotypian uhriksi.

Jos ei lasketa Britannia-kuplaa, jonka sisällä näytin auttamattomasti hipin ja rekkalesbon sekasikiöltä, olen aina kokenut olevani aika tavallisen näköinen. En edusta mitään vahvaa tyylisuuntaa, enkä ole poikkeuksellisen suuri tai pieni, kalju tai afrokiharainen. 

Miltä mää näytän? kysyin äsken apuja naapurisohvalta. Ensimmäinen vastaus oli "mitä helvettiä?", sen jälkeen sain seuraavan listan:

Naiselta, kauniilta, ruskeelta ("Mitä? Ruskeelta??!" "Siis ruskeelta as in brunetelta").

Vaikka turpopäivinä olo on huomattavan vähän naisellinen tai kaunis ja mieleltäni olen ikuisesti punapää, pointtini tuli todistetuksi. Siksi tuntuu erityisen hämmentävältä, kun tulee arvioiduksi ulkonäköperustein.

Aiemmin viikolla kävin Amarillossa itseäni huomattavasti hoikemman ystävän kanssa. Ystävä söi päivän ensimmäistä ruokaa, minä toista. Kyselemättä tarjoilija iski salaattini ystävän eteen ja seuralaisen tilaaman habaneroburgerin minulle. Torstainen joulusta turpea PMS-hirviö pahoitti mielensä. 

Äsken Veronassa kikherne-kasvispitsani annettiin kyselemättä rastatukkaiselle poikaystävälle, poikaystävän vakiotilaus kinkku-ananas-aurajuusto minulle. 

Pieniä sattumuksia, joihin en muuten ehkä kiinnittäisi huomiota, mutta aihe on ollut pinnalla viime aikoina, etenkin ennen joulua yhdellä lounastauolla kuulemani ajatushelmen jälkeen. Lounasseura oletti tutun tytön olevan kasvissyöjä, "kun on niin pienikokoinen ja hintelä". Huvittavaa sinänsä, koska en ole ikinä nähnyt kyseisen henkilön syövän mitään epälihaa, jos riisiä, pastaa tai lihan peittävää tomaattikastiketta ei lasketa. Joka tapauksessa keskustelun jälkeen harkitsin painattavani Dove-mainosten hengessä plakaatteja otsikolla "Elän pääasiassa kasvisravinnolla". 

Johtopäätöksiä: 

Kasvissyöjä ei voi olla iso (lihansyöjä ei voi olla pieni). Iso ihminen ei syö salaattia. Jos seurueessa on rastatukkainen, se ainakin on vege, oli koko mikä tahansa.

(Voi jos saisinkin euron jokaisesta kerrasta, kun Markolta kysytään vegaaniudesta. Olisi sillä jo ainakin yhden kikhernepitsan lunastanut.)

Aihetta voisi jatkaa loputtomiin ja aika paljon katkarapusalaattia vakavammille asteille. En tässä kontekstissa edes viitsi aloittaa siitä, kun ystävän pikkusiskolta evättiin opiskelupaikka ulkomuotonsa perusteella.

Stereotypioihin sortuminen on omakin helmasyntini ja siitä on vaikea päästä eroon, vaikka mieli pahoittuukin helposti puolin ja toisin. Toistaiseksi olen ainakin työn puolesta turvassa, koska nykyisessä aspa-ammatissani ei helposti tule ketään loukattua. Mutta jos minä olisin tarjoilija, olisin tietysti viisaampi ja tahdikkaampi. Ja aina muistaisin kaikkien tilaukset. Ihan varmasti.

vähemmän eeppinen joulu

Tähän piti tulla eeppisen hieno ja tunnelmallinen joulupostaus postikorttimaisine valokuvineen ja hauskoine anekdootteineen. Koska totuus kuitenkin on, että tänä(kin) vuonna vietin suurimman osan joulusta verkkarit jalassa ruokapöydässä tai sohvalla, eeppisille linjoille on vaikea päästä.

Ajatusteni joulukuvien henki.

Ollaan Markon kanssa ihmetelty, miten vähällä yleisellä hössöttämisellä kaikki meni, vaikka toki sekä Milla että minä hössötettiin hieman tahoillamme. Mikään ei mennyt pilalle, joten raivareiltakin vältyttiin - mitä ihmettä, tehtiin sentään juustoa. Lisäksi tein ihan jumalaista taatelikakkua, josta tullee tulevaisuuden pimeän ajan vakkarileivonnainen. Sain vain hyviä lahjoja ja lisäksi ehdin lukea, pelata lautapelejä ja siinä sivussa juoda muutaman lasin hyvää punaviiniä, joten viime vuonna kaipailemani joulufiilis taidettiin ihan kiitettävästi saavuttaa.

Juustopuuhissa.

Näiden kahden melkein julkaisukelpoisen kuvan lisäksi olisi vielä kasa yritelmiä ikuistaa puoliksi syöty piparinen joulukuusenkoriste, mutta niiden laatu on näitäkin otoksia sumeampi. Melkoinen herkkusuu taitaa olla tuo Paavo. Ihan kuin olisi sukuunsa tullut. Eh.

Piparkakkupuuhissa.

Herkuista puheen ollen, paras tänä vuonna antamani joululahja (Dymo-jääkaappimagneetin ja hattivattipiparimuotin lisäksi, mutta ne olivatkin joulukeijun tervehdyksiä) taisi mennä iskälle. Aatonaattona valtasimme iskän keittiön vajaaksi kolmeksi tunniksi ja lopputuloksena oli pakastin täynnä apetta kevättalvelle: 3 annosta tomaattikeittoa, 3 annosta janssoninkiusausta, 4 annosta makkarakeittoa ja 5 annosta lihapullia. Ja koska puuhastelu oli paitsi hyödyllistä myös varsin hauskaa, lupasin täydentää pakastinta vuoden mittaan. Harvoin kuitenkaan on mahdollista tehdä perusruokia isoissa annoksissa niin, ettei joudu itse syömään samaa pöperöä viikkoa (oma pakastin kun on täynnä marjoja ja soseita).

Omaan keittiöön on myös sovittu semiterveellinen kuukausi. Siinä sivussa voin opetella käyttämään lahjaksi saamaani pakuriteetä.