tiistai 22. tammikuuta 2013

unikuvia

Aamulla herätyskelloni soi, siirsin sen toiselle puolelle sänkyä ja laitoin torkun päälle. Sitten kello soi uudestaan alkuperäisellä paikallaan, mutta piipityksen sijaan kuulin sen kysyvän "Että saisko olla kaksitoista leipää?" Sitten heräsin.

Kehnon ja mieltä kiehuttavan päivän pääteeksi sain hakea verkkokaupasta tilaamani uuden kameran Anttilasta. Jos en saa tilattua mistään järkevämpiä unia, voin - kunhan muistikorttiasiat ovat kunnossa - ainakin ottaa hienoja kuvia.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

tasapainon tuolla puolen

Saatan olla koko talon suosikkinaapuri. Koska luettavaa helmikuun loppuun mennessä on aika paljon (lue: ihan helvetisti), kello soi sunnuntaiaamunakin seitsemän jälkeen, että ehdin lukea ennen töitä. Samalla voi tietysti laittaa pesukoneen laulamaan kahdeksalta ja kun oma päivä on jo pitkällä, poppi raikaa ja harvinaisen mausteinen tofu tirisee pannulla ennen kymmentä. Että hyvää huomenta vaan koko rapulle!


(Voi Reality Killed the Video Star, miksi olet niin aliarvostettu levy?)

Lasken sen varaan että, että naapurit luulevat minun muuttavan pois, eivätkä jaksa pahastua. Sen verran kovaa hulinaa loppuviikosta pidin.

Lainaus blogista 12.9.2011:
Lisäksi roudasin metallit, lasit, pahvit ja paperit kierrätykseen - ison kassillisen kutakin - ja hankkiuduin toki eroon myös tavan roskista, kaksi niitäkin. Niille jotka eivät ole keittiötäni nähneet kerrottakoon, että se ei ole oikeasti keittiö vaan keittokomero. Noin neljän neliön keittokomero. Ilmankos tuntui olevan ihan tukossa, jos siellä on kuusi kassillista ylimääräistä tavaraa. Ai niin, ja palautuspullot. Seitsemän. Hyi saakeli, tunnen oloni ihan hamstraavaksi possuksi.
Mitä olen oppinut? En näemmä paljon mitään.
Tiistaina asunnossani tehdään kylpyhuoneen kosteustarkastus ja myös keittiön allaskaappiin pitää tarpeen mukaan päästä tiirailemaan. Siivosin siis torstaina kylppärin (yhyy se lattiakaivo ja siihen johtavat putket) ja perjantaina keittiötä. Onnistuin jälleen kerran raikkoamaan seitsemän kassillista kierrätykseen menevää romua - tosin sillä erotuksella, että kaksi kassillista tyhjiä pulloja kannoin ulos jo viikko sitten eli oikeasti luku nousi suurentuneen keittiön myötä yhdeksään. Enkä tällä kertaa edes laskenut tavan roskia tai biojätettä. Silti on pakko ihmetellä, miten oma olo kevenee jokaisen ulos kannetun roskapussin myötä. Olisiko elo tasaisempaa, jos muistaisi kanniskella kierrätysroinat pois aina yhden kassin täyttyessä? Ehdottomasti kokeilemisen arvoista, mutta jotenkin epäilen sen jäävän jälleen ajatuksen tasolle.

Puuhastelun vastapainoksi vietin perjantai-illan sohvalla vuoden 1996 Jane Eyre -filmatisoinnin kanssa. Hyvin roolitettu ja sopivan minimalistinen, mutta sai aikaan yllättäviä säröjä siivouksen tuomaan mielenrauhaan. En yleensä jaksa tuntea katkeruutta fyysistä ominaisuuksista, joihin en voi itse vaikuttaa, mutta kaksi tuntia Charlotte Gainsbourgin joutsenkaulan tuijottelua ovat omia nujertamaan lujemmankin luonnon.


Syytän Jane Birkin -geenejä.

maanantai 14. tammikuuta 2013

williamin viemää

Tammikuu on kauheaa aikaa. Kaikki kanavat ottavat ohjelmistoonsa kasan uusia sarjoja, joita tekisi mieli alkaa seurata - ja perhanat vielä mainostavat niitä niin hyvin, ettei mainoksia pääse pakoon, vaikka kuinka yrittäisi kulkea laput silmillä. Koska en halua jäädä mistään paitsi ja eskapismin tarve on arjessa huomattava, kuukauden ensimmäiset viikot menevät tiiviisti telkkarin ääressä. Eihän sitä tiedä kuin vasta parin kolmen jakson jälkeen, haluaako sarjaa oikeasti seurata vai ei. Tällä hetkellä työn alla on Wire, Happy Town ja Grimm. Homeland on vielä korkkaamatta.

Ja sitten toki onnistuin sen suurempia ajattelematta kaivamaan hyllystä sinne unohtuneen boksin.

Angel on aina ollut minusta vähän huono sarja, vaikka ykköskaudesta tykkäsinkin. Ostin sen nostalgiasyistä joskus kauan sitten ja kun kaverit vielä läksiäislahjoivat minua vaihtoon lähtiessä kakkoskauden boksilla, ei auttanut muu kuin kerätä hiljalleen koko sarja.

(Ai mikä neuroosi?)

Yritin katsoa vitoskautta sen tullessa telkkarista ensimmäistä kertaa ja pääsinkin yli puolenvälin, mutta sitten unohdin nauhoittaa jaksot ja homma jäi. Päättelin vähäisen innostuksen johtuvan siitä, että kolmos- ja neloskaudet olivat jääneet välistä. Katsoin ne putkeen sisäkesänä 2008. Turhauduin kökköyteen ja julistin Angelin pannaan.

Siellä sarja pysyikin siihen asti, kunnes Citymarketissa tuli joskus reilu vuosi sitten vastaan ainoa puuttuva eli vitoskausi muutamalla eurolla. Boksin innoittamana ryhdyttiin Markon kanssa projektiluonteisesti katsomaan koko sarjaa alusta. Päästiin kakkoskauden puoliväliin ja annettiin olla. Hamassa tulevaisuudessa siintävät kamaluuskaudet tappoivat innostuksen.

Hyllystä löytynyt boksi on siis juurikin vitoskausi, jonka yhtenä hiljaisena iltana toistaiseksi tuntemattomasta syystä otin käteeni ja laitoin pyörimään. Hitaan alun jälkeen olin hämmentynyt. Mitä nyt pyllyä? Sehän on ihan tosi hyvä.


En varmaan ole ainoa, jolla paloi käämi Angelin synkistelyyn ja yleisesti aina vaan överimpään meininkiin. Vitoskaudella Angel on oma liki sietämätön itsensä ja överiydessä ollaan saavutettu ihan uusia tasoja. Sarjan tekijät eivät kaikesta huolimatta ole typeryksiä ja niinpä joku keksi painaa taikanappia: Spike tuli takaisin.

Spike on yksi lempihahmojani koko Buffyversessä, vaikka James Marstersin aksentti onkin hioutuneemmalle korvalle piinaa ja mies itsekin rupsahtaa melkein silmissä (vinkki television johtajalle: älä palkkaa yli 35-vuotiaita vampyyreiksi, jos hahmolla on optio jatkaa vuosia). Hahmon kaarta on venytetty yli ja vielä ympärikin. Mutta silti asetelma toimii, Angelilla on vastavoima. Synkistely kuittaillaan rehdillä vittuilulla ja muutkin hahmot saavat vähän uutta potkua.

(Sarjoja tunteville tiedoksi, että oma suosikkini on Buffyn neloskauden neutri-Spike, myöhempää Buffy-whipped-Spikea en oikein siedä. Paitsi joskus, hyvinä letkautushetkinä. Tai jos se on fläsärissä esiintyvä 70-luvun Billy Idol -klooni.)

Puolet vitoskautta on vielä jäljellä. Vaikka laatu ei pysyisikään yllä, sen katsoo kevyesti, kun pään sisäinen fanityttö on taantunut noin kymmenen vuotta. Telkkariähkyä ei voi välttää.

Kaikkien aikojen lempijaksoa odotellessa.

maanantai 7. tammikuuta 2013

hyvinvoinnin toivehia

Olen viettänyt viimeisen viikon on-off-kuumeessa ja kaikkialta särkevänä kipupallona. En siis ole ollut kovin inspiroitunut pohtimaan toiveitani tulevalle vuodelle. Eilen aamulla aloe vera -mehun äärellä ennen töihin lähtöä sitten sain kiinni siitä, mikä kipeilyä ja toiveita yhdistää.

Toivon, että edessä on rennompi hyvinvoinnin vuosi 2013.

Toivon, että jaksaisin panostaa omaan hyvinvointiini: liikkua ilokseni, nukkua tarpeeksi, syödä hyvin sanan kaikissa merkityksissä. Että muistaisin käyttää kasvovettä ja hammaslankaa säännöllisesti. Saisin opinnot pakettiin ilman suurempaa stressiä - mihin kuuluu olennaisesti tehtävien tekemisen aloittaminen vähän aiemmin kuin deadlinen jo vaaniessa nurkan takana. Lisäksi haluaisin viettää laatuaikaa ihmisten kanssa myös arjen keskellä ja varata aikaa itselle: lukea ja katsoa hyvä sarjoja, käydä elokuvissa ja syödä kasapäin avokadoja. Pitää kodin suurin piirtein siistinä ja muistaa ostaa itselleni leikkokukkia aika ajoin. Ja viimeinkin sisustaa makuuhuoneeni loppuun, se jos mikä on olennaista hyvinvoinnille.

Ja sitten on se paino. Minähän laihdu(t)in viime keväänä kuutisen kiloa. Määrä ei ole huikaiseva, mutta riittävä ja psykologisesti sitäkin merkittävämpi. Olin sinut kehossani, kun ulkoinen olemus pitkästä aikaa vastasi sitä kuvaa, joka pääni sisällä on. Ja ennen kaikkea: en ollut yhtään turvoksissa. Sitten tuli kaamos, uupumus ja täydellinen motivaation puute yhtään minkään suhteen. Kilot eivät tulleet takaisin, mutta olo on turpeampi kuin aikoihin ja tuntuu, että sekä kroppa että ajatukset ovat ihan tukossa.

Viimeinen toiveeni alkaneelle vuodelle siis saada taas keho ja mieli keskenään tasapainoon. Ilman nipottamista ja toivottavasti myös ilman ravintoainelaskureita.

Loppuun vielä tavoitekuvakollaasi edellä mainituista ja vähän muistakin.

Kuvat röyhkeästi napattu eri paikoista Googlen kuvahaulla.
 
Huomasin nauttivani kuvankäsittelyohjelmalla näpertämisestä pitkästä aikaa. Ehkäpä vuosi 2013 tuo tullessaan myös itse tehdyn leiskan blogiin ensimmäistä kertaa vuosikausiin.

tiistai 1. tammikuuta 2013

viimeiset kilistelyt & joulukuun kirjat

Uusi vuosi, uudet kujeet. Aattona pääsin saunomaan ja heittämään hyvästit Jokelalle alkuillasta. Paikkasimme vuosien valokuvavajetta ja kilistimme kuoharilaseja ystäväporukalla. Samuli Putron Jokela-alulu soi jukeboxissa ja sitten Putro meni ohitseni. Kaunis ja haikea tunnelma. En missään nimessä olisi halunnut olla paikalla valomerkin aikaan. Kun minä lähdin, Jokela vielä jäi.

Toisintokuva viiden vuoden takaisista tunnelmista.

Rakkaat ja salakavalat vessarappuset. Itse en ole niissä
koskaan kaatunut. Moni muu on.

Viimeinen potretti. Poistuimme ja teimme tilaa muille hyvästelijöille.

Herkkujen ääressä ystävien olkkarissa flunssa voitti uudenvuodenjuhlijan ja kotiuduin ennen kello kymmentä. Viltin alta vuoden vaihtuessa seuranani oli Kuutamolla-elokuva, joka on paitsi rakas vuosien takaa, myös yhdistää kaksi joulukuun kirjailijaani, Katja Kallion ja Pirkko Saision.

Catherine Sanderson: Petite Anglaise
Pahuksen Pariisi ja sinne sijoittuvat kirjat! Tämä on toinen bloggauksesta lukemani kirja tänä vuonna (ensimmäinen oli Julie & Julia). Molemmissa tapauksissa kolmekymppisen naisen blogista kustannussopimus ja uusi ura kirjailijana. Minä olen kirjoittanut Jännittävästä Elämästäni jo vuodesta 2000, missä viipyy kirjadiilini, mitä? Ehkä kirjadiili oli tässä tapauksessa ihan ansaittu, koska Sandersonin tyyli on mukaansatempaava ja tyyppeihin kiintyy, vaikka en aina päähenkilöä (siis Sandersonia) tai tämän valintoja tajunnutkaan. Vaan niinhän se elämä menee. En siis ihmettele, että blogistakin muotoutui hitti. Ihanaa on, että Sanderson bloggaa edelleen ja vanhatkin jutut ovat edelleen luettavissa.

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5
Minusta on lähtökohtaisesti aika noloa, että sain (vieläpä hyvät) maisterinpaperit englanninkielisestä kirjallisuudesta, vaikka en ole koskaan lukenut Teurastamo vitosta (tai muistaakseni muutakaan Vonnegutia, apua!). Teurastamo 5 oli minulle yllättävän vaikea saada haltuun, vaikka pidinkin sekä tyylistä, tarinasta että viestistä - tai ainakin siitä viestistä, jonka itse sivuilta poimin. En osaa enkä halua tätä enempää ruotia, mutta toteanpa vain, että kannatti lukea teos, joka on syystäkin klassikko. Sivistyin, viihdytyin ja "löysin" taas uuden minulta ohi sujahtaneen hienon kirjailijan. Niin se käy.

Diana Wynne Jones: Taikuuden taakka
Ostin koko Chrestomanci-sarjan englanniksi reilu vuosi sitten, mutta jostain syystä en ole saanut luettua niitä ollenkaan - vaikka The Lives of Christopher Chant on yksi lempikirjoistani ja Charmed Lifekin osoittautui mitä oivallisimmaksi. Lainasin siis kolmososan kirjastosta. Kirja ei meinannut oikein lähteä käyntiin. Setiä, tätejä ja muita sukulaisia oli ihan liikaa ja kaipasin Cristopheria ja tuttua fantasiaan verhoiltua yhteiskunnallisuutta. Hiljalleen kuitenkin koukutuin ja kah, viimeisen neljänneksen aikana paljastuikin hienoa uskontokritiikkiä. Taikuuden taakka ei ole parasta Jonesia, mutta ihan pätevä osa sarjaan. Ehkäpä näillä tulilla saan luettua ne kolme viimeistäkin.

Pirkko Saisio: Punainen erokirja
Minusta Pirkko Saisio on aina ollut äärimmäisen kool. Vasta hiljattain tajusin, että olen nähnyt naisen vain ani harvassa roolissa enkä ole myöskään yhtään kirjallista tuotosta lukenut. Miksi oi miksi en ole ennen lukenut Saisiota? Punainen erokirja oli ihan mahtava. 70-luvun Helsinki ja Saision maailma poliittisine kuvioineen, teatteriheräämisineen ja seksuaalisen identiteetin muodostumisineen ovat tavallaan lähellä, mutta toisaalta kauempana kuin varmasti ikinä pystyn ymmärtämään. Silti Punaista erokirjaa lukiessani samaistuin, hämmennyin, ihastuin ja pahastuin. Ääni on vahva ja vakuuttava, ihmiset epätäydellisiä ja uskottavia. Mikäli mahdollista, Pirkko Saisio on nyt silmissäni entistäkin koolimpi.

Mauri Kunnas: Piitles
Tämä oli niin ilmiselvä joululahja minulle, että oksat pois. Onneksi vain yksi kappale löysi tiensä pakettiin asti. Ei sarjakuva vaan "kraahvinen novelli". Taattua Kunnasta eli varsin viihdyttävä tapaus, jonka uusien yksityiskohtien toivossa luen kohta todennäköisesti uudestaan. Ja uudestaan. Ainoa mikä tökki oli lyriikoiden, hem, foneettinen kirjoitusasu. En kyllä tiedä, miten paremminkaan asia olisi ratkaistu, koska virallinenkaan kirjoitusasu ei olisi kirjan luonteeseen sopinut. 

Katja Kallio: Elokuvamuisti
Kirja elokuvanörteille elokuvanörttiydestä. Koska tosiaan katsoin Kuutamolla heti tämän lukemisen jälkeen, huomasin, että kaikki Iiriksen lempielokuvat ovat Kallion lempielokuvia. Ihanaa luettavaa silloin kun itsekin sattuu tykkäämään elokuvasta, vähän ankeampaa silloin, kun elokuva on vieras tai ei pidä siitä. Lempeä ja kevyt ote kuitenkin. Pohjana toimii lehteen kirjoitetut kolumnit ja luulenkin, että olisin tykännyt tästä enemmän harvakseltaan luettuna kuin kokoelmana. 

Olen tykännyt tästä vuoden kestäneestä lukupäiväkirjasta niin paljon, että päätin jatkaa sitä myös jatkossa. Tosin vähän rennommin, koska olen huomannut moderoivani lukemisiani hiukan: vuoden aikana en ole lukenut ainuttakaan Nora Robertsia tai Tuija Lehtistä! En tiedä, olenko menettänyt mitään, mutta vähän huijaamiselta tämä tuntuu.

Tästä lähtien luetut kirjat löytyvät myös omalta välilehdeltään tuolta yläreunasta. Myös Robertsit ja Lehtiset.