elokuun luetut

Jari Tervo: Jarrusukka

Kirjan ja ruusun päivän romaani ja muistaakseni ensimmäinen Tervoni. Tarinalla oli kaikki potentiaali olla täysin sietämätöntä myötähäpeän tykitystä, mutta jotenkin Tervo onnistui luovimaan käänteet parhain päin jopa niin, että pystyin lukemaan kirjan loppuun asti. Hyvä niin, koska loppujen lopuksi Jarrusukka oli varsin sympaattinen pieni teos ihmisyydestä.

Agatha Christie: A Caribbean Mystery

Miss Marple, taattua viihdykettä, kaunista englannin kieltä.

Katja Kettu (toim.): Pimppini on valloillaan

Kuukauden pahan mielen kirja numero 1 (Bukowski ja Oates jaetulla kakkossijalla). Tarinat naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta vallankäytöstä ovat todella raadollisia, mutta kirjallisesti nautin suurimmasta osasta kovasti. On tämä maa täynnä hienoja kirjailijoita, kuulkaas! Tosin olen sitä mieltä, että myös asiantuntija-artikkelit olisivat vaatineet vähän huolellisempaa oikolukua. Kaiken kielellisen hienouden keskellä tuntui vähän kököltä, että sellaiset perusasiat kuin "16-vuotias" tai "16 vuoden aikana" (16 vuotias, 16-vuoden) eivät mene oikein. Ajatuksia herättävä teos joka tapauksessa ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Charles Bukowski: Pulp

Nyt oli kyllä niin hämärä kirja, että oksat pois. Toisaalta en muuta odottanutkaan. En muista, olenko ikinä lukenut "oikeaa" pulpia, mutta sen verran tuttua on materiaali luennoilta tuttua, että ymmärsin tämän ihan toimivaksi pastissiksi (entinen kirjallisuudenopiskelija tässä moi). Siis pastissiksi, jossa oli myös Leidi Kuolema ja avaruusolentoja. Mennäänkö sittenkin jo parodian puolelle? Onko sillä väliä? Kaiken keskelle Bukowski on piilottanut viisasta yhteiskuntakritiikkiä, joka tosin jää huomaamatta, jos yhtään hyppii rivien ylitse. Lopusta en tajunnut mitään, ennen kuin Wikipedia selitti sen auki. Omituisuudestaan ja ajoittaisesta inhottavuudestaan huolimatta kunnon kesäkirja.

Joyce Carol Oates: A Fair Maiden

En osaa päättää, tykkäsinkö tästä vai en. Tarina oli ahdistava, mutta taitavana kirjoittajana Oates on osannut pitää sen kummallisen kevyenä. Pimppini on valloillaan -kirjan lukemisen jälkeen tätä oli tosi vaikea lukea, koska päähenkilöt olivat omituisessa riippuvuussuhteessa elävät 16-vuotias tyttö ja 68-vuotias mies. Teos oli nopealukuinen, mutta välillä inhotti niin paljon, että kirja oli pakko laittaa sivuun ja miettiä muita asioita. Mitään ei silti sivuilla varsinaisesti kerrottu, vaan kaikki inhottavuus tapahtui lukijan pään sisällä. Vielä pahempaa! Kirjan loppumisen jälkeen jouduin kävelemään kirjastoon selaamaan kaikki tutut ja turvalliset hömppäkirjat, että saisin aivot nollattua.

ei inspaa

Aamiaista huonosti syövällä poikaystävälläni on kaunis vakkarisanonta: feeling totally uninspired by food.

Yleensä en jaksa ymmärtää, aamiainenhan on maailman paras juttu, eikä ruuan syöminen muutenkaan tuota vaikeuksia. Paitsi poikkeustiloissa. Eli nyt. 

Olen onnistunut saamaan jälleen kerran varsinaisen pyllistiflunssan. Oireina on tukkoisuutta, aivastelua, lievää lämpöä ja väsymystä. Ja sitä, ettei kroppa muistuta nälästä ennen kuin olisi pitänyt syödä jo. En myöskään muista juoda, koska en tunne janoa. Mitään spesifiä ruokaa ei tee mieli, lähimmäs pääsee määrittelemällä "jotain suolaista" tai "jotain tosi suolaista".

Jaoin tuntemuksia tänään myös sairastavalle työkaverilleni, joka totesi meidän sairastavan samaa tautikantaa. Onhan olemassa myös sitä, joissa tekee mieli edes mehua tai suklaata.

Ikävä kyllä tällä hetkellä olotila on laajempi, feeling totally uninspired by everything. Istun vain ja möllötän. Alkaa käydä tylsäksi. Siksi en kärsinyt jäädä sairaslomallekaan täksi päiväksi, vaikka olisi varmasti ollut viisasta.

Onneksi tuntuu jo siltä, että tauti alkaa hiljalleen taittua edes vähän. Ehkä tämä ilta siis vielä suosiolla sohvalla sarjojen parissa. Tänään uskalsin hetkeksi jo koiraterapiaan, huomenna voisi olla jo ihmisten vuoro.

muistilista syksylle

- Lempivuodenaikani jatkuu vielä ainakin puolitoista kuukautta.

- Se on myös paras vuodenaika aamupäiväkävelyille.

- Siivoaminen työpäivinä on viisautta, koska silloin vapaapäivät voi omistaa vapailulle.

- Jos muuten ei irtoa, kannattaa larpata 50-luvun kotirouvaa ja siivota korkkareissa.

- Kausikortti jumppaan on maksettu, joten nyt siellä voi ja kannattaa käydä vaikka kiljoona kertaa viikossa, jos vain huvittaa.

- Joskus on silti hyvä pitää myös näitä päiviä:

- Puhelinta voi käyttää paitsi herätyskellona, myös ystäville soittamiseen.

- Yksi hyvä olut on kaikin puolin parempi kuin viisi huonoa.

- Leikkokukat piristävät kotia ja mieltä.

- Sarjojen töllöttäminen kiireettömästi sohvalla rentouttaa eri tavalla kuin mikään muu.

- Popkulttuuriviittauksista nauttiminen on elämän suola.

gorgeous pie

Aina silloin tällöin päässäni soi Joe Cockerin ääni muistuttamassa, kuinka "the best things in life are the simple things". Biisissä listataan sellaisia pikkujuttusia kuin onnellisuus, ilo ja rakkaus. Onhan ne toki hienoja, mutta pääni sisäinen DJ yleensä muistuttaa biisin olemassaolosta vähän erilaisten yksinkertaisten asioiden äärellä.

Esimerkiksi tämän perjantaina tekemäni kirsikkapiirakan, joka syntyi mukaillen Tee ite parempaa -blogin ohjetta.

Tuli niin hiton hyvää piirakkaa, etten voinut välttyä Gordon Cole -hetkeltä.

Runoelmani voisi kyllä kertoa ylipäätään kirsikoista. Miten en ole aiempina vuosina tajunnut, että niiden sesonki ei lopukaan heinäkuussa? Ensi viikolla aion tehdä eeppisen runon ansaitsevaa kirsikkahilloa. Happy times.

♥

Mietin ja mietin, enkä keksinyt järkevämpää otsikkoa. Lue eteenpäin ja ymmärrät miksi.

Lyhyt historia:

Robbie Williamsin ensimmäinen soololevy ilmestyi kuusitoista vuotta sitten, vuonna 1997. En voinut ostaa sitä, koska olin 15, enkä tykännyt Take Thatista. Nauhoitin sen kumminkin vaivihkaisesti kaverilta ja kuuntelin kasetin melkein puhki. I've Been Expecting Youn hainkin kaupasta heti sen ilmestyttyä ja Sing When You're Winning osui elämässäni sellaiseen koloon, ettei levy voi enää paljon henkilökohtaisemmaksi muuttua. Muutkin levyt ovat löytäneet paikkansa elämässäni ja auttaneet yli niin vaikeiden kuin hienojen aikojen, mutta koska tämä oli lyhyt historia, en ruodi niitä sen enempää.

Kuusitoista vuotta. Se on yli puolet tähänastisesta elämästäni. Tällä viikolla viimeinkin kohtasimme Robbien kanssa livetilanteessa ensimmäistä kertaa. Olen tiennyt asiasta joulukuusta saakka ja luullut latautuvani, mutta silti tunnevyöry oli valtava. Toivun edelleen jostain itkun, naurun, tanssin, liikutuksen, hysterian, onnen, surun ja pakahtumisen sekamelskasta. 

Aamulla jaoin tuntemuksiani työkaverille, jonka kädet menivät kananlihalle ihan vain myötäelämisen takia. 

Onneksi, onneksi Live Nation -karmani ei hyökännyt nyt, vaikka ilmeisen lähellä oli. Huh. Jos artistin hajonnut selkä haittasi menoa, se ei yleisöön välittynyt. Otto Talvio osui mielestäni kaikin puolin naulankantaan nettiarviossaan:

Williams hikoilee ja hengästyy, vaan ei luovuta. Showmies hänessä on niin kova, että hän onnistuu kääntämään epäonnen voitokseen ja laskee kipeästä selästään leikkiä. Siitä tulee toistuva vitsi konsertin stand up -henkisiin välispiikkeihin. 

[...] 

Visuaalisuudestakaan ei ole pulaa: kultanauhaa ammutaan yleisöön, on liekkejä ja lopussa ilotulituksia. Williams tietysti nykytyylin mukaisesti saapuu lavalle vaijerilla, takki liekehtien. 

Kiinnostava yksityiskohta Williamsin kimaltelevissa takeissa on musta nauha käsivarressa, joka lehtitietojen mukaan on kiertueen lava-arkkitehtuurin suunnitelleen, kesäkuussa kuolleen Mark Fisherin muistolle. Hän on suunnitellut muun muassa show'n keskeisen liikkuvan elementin, massiivisen Williamsin rintakuvan, jonka suussa Williams välillä istuu, välillä sen pää aukeaa ja sieltä lentää taivaalle ilmapalloja. Välillä pään metalliritilöiden välistä puskee liekkejä, välillä sieltä ruiskuaa vettä sumuna. 

Tämä on iso show, mutta Williams osaa tuoda sen lavakomedian tasolle, melkein klubimaiseksi. Se on konsertin suuri anti. 

Vuodet ovat tuoneet Williamsin esiintymiseen heittäytymistä. Se mikä kymmenen vuotta sitten Knebworthissa oli suvereenia ja sulavaa, on nyt särmikästä, henkilökohtaista ja paikoin täysin kreisiä.

Reiluun kahteen tuntiin mahtuu monta biisiä. Huomasin kuitenkin, että omat Robbie-klassikkoni ovat ilmeisen erit kuin keikkatilanteisiin lienee sopivaa. Esimerkiksi nämä olisin pahalla hajoamisriskilläkin halunnut kuulla:

- Ego A-Go-Go

- Karma Killer

- No Regrets

- By All Means Necessary

- Supreme

- Cursed

- Tripping

- Advertising Space

- Hey Wow Yeah Yeah kokonaan

Toisaalta en tiedä, mitä soitetuista olisin jättänyt poiskaan. Ratkaisu? Kolmen tunnin keikka. Kyllä. 

Let Me Entertain Youn ja Angelsin aikana kyynelehtimistä osasin odottaa, salakavalasti yhdeksi lempirallikseni kasvanut Bodies ja vanha viiltäjä Better Man tulivat puskista. Samoin Rock DJ:n aikana sekoaminen.

Lyhennetty versio, massiivinen meininki.

Oi Robbie, tule takaisin. Tarjosit minulle hienoimpia elämyksiä aikoihin ikinä. Otto Talvio toki ehti Hesarin paperiversiossa sanoa, että Robbie on nykyään ensisijaisesti keski-ikäisten idoli ja sellaisena voi pysyä supertähtenä pitkään. Keski-ikäisyyteen tarttumisen sijaan aion keskittyä siihen, että tämä keikkakokemus ei siis ehkä jää viimeiseksi.

Kaikin puolin ihanan ja parhaaseen mahdolliseen koloon osuneen keikan bonuksena oli kokemuksen jakaneet ystävät ja ihana, kaunis Tallinna, joka jälleen kerran oli hyvä minulle. Päätin että minusta tulee sellainen ihminen, joka käy siellä usein. Ostin jo karttakirjan.