♥

Mietin ja mietin, enkä keksinyt järkevämpää otsikkoa. Lue eteenpäin ja ymmärrät miksi.

Lyhyt historia:

Robbie Williamsin ensimmäinen soololevy ilmestyi kuusitoista vuotta sitten, vuonna 1997. En voinut ostaa sitä, koska olin 15, enkä tykännyt Take Thatista. Nauhoitin sen kumminkin vaivihkaisesti kaverilta ja kuuntelin kasetin melkein puhki. I've Been Expecting Youn hainkin kaupasta heti sen ilmestyttyä ja Sing When You're Winning osui elämässäni sellaiseen koloon, ettei levy voi enää paljon henkilökohtaisemmaksi muuttua. Muutkin levyt ovat löytäneet paikkansa elämässäni ja auttaneet yli niin vaikeiden kuin hienojen aikojen, mutta koska tämä oli lyhyt historia, en ruodi niitä sen enempää.

Kuusitoista vuotta. Se on yli puolet tähänastisesta elämästäni. Tällä viikolla viimeinkin kohtasimme Robbien kanssa livetilanteessa ensimmäistä kertaa. Olen tiennyt asiasta joulukuusta saakka ja luullut latautuvani, mutta silti tunnevyöry oli valtava. Toivun edelleen jostain itkun, naurun, tanssin, liikutuksen, hysterian, onnen, surun ja pakahtumisen sekamelskasta. 

Aamulla jaoin tuntemuksiani työkaverille, jonka kädet menivät kananlihalle ihan vain myötäelämisen takia. 

Onneksi, onneksi Live Nation -karmani ei hyökännyt nyt, vaikka ilmeisen lähellä oli. Huh. Jos artistin hajonnut selkä haittasi menoa, se ei yleisöön välittynyt. Otto Talvio osui mielestäni kaikin puolin naulankantaan nettiarviossaan:

Williams hikoilee ja hengästyy, vaan ei luovuta. Showmies hänessä on niin kova, että hän onnistuu kääntämään epäonnen voitokseen ja laskee kipeästä selästään leikkiä. Siitä tulee toistuva vitsi konsertin stand up -henkisiin välispiikkeihin. 

[...] 

Visuaalisuudestakaan ei ole pulaa: kultanauhaa ammutaan yleisöön, on liekkejä ja lopussa ilotulituksia. Williams tietysti nykytyylin mukaisesti saapuu lavalle vaijerilla, takki liekehtien. 

Kiinnostava yksityiskohta Williamsin kimaltelevissa takeissa on musta nauha käsivarressa, joka lehtitietojen mukaan on kiertueen lava-arkkitehtuurin suunnitelleen, kesäkuussa kuolleen Mark Fisherin muistolle. Hän on suunnitellut muun muassa show'n keskeisen liikkuvan elementin, massiivisen Williamsin rintakuvan, jonka suussa Williams välillä istuu, välillä sen pää aukeaa ja sieltä lentää taivaalle ilmapalloja. Välillä pään metalliritilöiden välistä puskee liekkejä, välillä sieltä ruiskuaa vettä sumuna. 

Tämä on iso show, mutta Williams osaa tuoda sen lavakomedian tasolle, melkein klubimaiseksi. Se on konsertin suuri anti. 

Vuodet ovat tuoneet Williamsin esiintymiseen heittäytymistä. Se mikä kymmenen vuotta sitten Knebworthissa oli suvereenia ja sulavaa, on nyt särmikästä, henkilökohtaista ja paikoin täysin kreisiä.

Reiluun kahteen tuntiin mahtuu monta biisiä. Huomasin kuitenkin, että omat Robbie-klassikkoni ovat ilmeisen erit kuin keikkatilanteisiin lienee sopivaa. Esimerkiksi nämä olisin pahalla hajoamisriskilläkin halunnut kuulla:

- Ego A-Go-Go

- Karma Killer

- No Regrets

- By All Means Necessary

- Supreme

- Cursed

- Tripping

- Advertising Space

- Hey Wow Yeah Yeah kokonaan

Toisaalta en tiedä, mitä soitetuista olisin jättänyt poiskaan. Ratkaisu? Kolmen tunnin keikka. Kyllä. 

Let Me Entertain Youn ja Angelsin aikana kyynelehtimistä osasin odottaa, salakavalasti yhdeksi lempirallikseni kasvanut Bodies ja vanha viiltäjä Better Man tulivat puskista. Samoin Rock DJ:n aikana sekoaminen.

Lyhennetty versio, massiivinen meininki.

Oi Robbie, tule takaisin. Tarjosit minulle hienoimpia elämyksiä aikoihin ikinä. Otto Talvio toki ehti Hesarin paperiversiossa sanoa, että Robbie on nykyään ensisijaisesti keski-ikäisten idoli ja sellaisena voi pysyä supertähtenä pitkään. Keski-ikäisyyteen tarttumisen sijaan aion keskittyä siihen, että tämä keikkakokemus ei siis ehkä jää viimeiseksi.

Kaikin puolin ihanan ja parhaaseen mahdolliseen koloon osuneen keikan bonuksena oli kokemuksen jakaneet ystävät ja ihana, kaunis Tallinna, joka jälleen kerran oli hyvä minulle. Päätin että minusta tulee sellainen ihminen, joka käy siellä usein. Ostin jo karttakirjan.