rokumentin jälkeen

Rokumentti takana, arki edessä. Työvoimavajeen takia minulle lankesi viikkovapaa maanantaille ja se olikin varsin erinomainen sattumus, tai olisi ellei tarkoittaisi sitä, että vietän Markon syntymäpäivän töissä. Yksi palautumispäivä tuli kuitenkin tarpeeseen, vaikka leffafestarini jäi - jälleen työkuvioista johtuen - vain kolmen päivän mittaiseksi.

Nämä ehdin nähdä:

- Big Star: Nothing Can Hurt Me

- My Life With Liberace

- Sunset Strip

- I Am Divine

- Sound City

- Me ollaan parhaita!

Joka vuosi huomaan tahattomasti koonneeni listalleni temaattisesti yhteensopivia elokuvia. Näin tänäkin vuonna. Big Starissa, Sunset Stripissä, Sound Cityssä ja Divinessa kaikissa vilahteli samoja ihmisiä ja paikkoja. Ainakin olin kunnolla kartalla, vaikka vähän meinasi hihityttääkin.

Suosikikseni valinnoista nousi kevyesti I Am Divine. Elokuva ihmisestä, jonka koko elämä oli taideteos. Kaikinpuolin hurmaavan oloinen ja lahjakas ihminen, josta 90% nimen tunnistavistakin edelleen kysyy "oliko se se tyyppi, joka söi paskaa?". Sääli. Sinällään samaa teemaa kuin Big Star -rainassa: bändistä piti kaiken järjen mukaan tulla superhitti, mutta ei tullut. Toki Divine oli jo aikanaan paljon kuuluisampi ja lisäksi elokuva sadasti paremmin toteutettu. Toivottavasti Yle tekee taas dokumentaarisen kulttuuriteon ja ottaa tämän ohjelmistoonsa.

Sunset Strip oli enimmäkseen harmiton, mutta paljon parempi kuin odotin. Valitsin sen vuosittaisen perinteen mukaan aivojen tuuletuselokuvaksi, mutta mukana olikin ihan kunnon historiikkiakin. Vasta jälkeenpäin tajusin, ettei tuuletusdokkarille olisi ollut erityistä tarvetta, koska onnistuin skippaamaan kaikki maailmantuskaelokuvat tänä vuonna. Ei silti harmita, ihmiset fiilistelemässä menneitä vuosikymmeniä on yleensä mielenkiintoista katsottavaa. Ja kyllähän siinä taas piti taas vähän liikuttua, kun River Phoenixin kuolema vilahti kankaalla.

Sound Cityn ongelma oli ensisijaisesti se, että se sisälsi aineksia kahteen elokuvaan: studion vaiheista kertovaan dokkariin ja Real to Reel -levyn nauhoituksia tallentavaan elokuvaan. Kaikkea ei siis mitenkään voinut kahteen tuntiin mahduttaa. Erityisesti kirveli se, ettei Corey Taylorin studiosessiota ollut mukana. On niin ihana laulaja, että mieluusti olisin kunnollisista kaiuttimista häntä kuunnellut.

Ja olisin minä sitä Alain Johannesiakin voinut leffateatterissa kuunnella.

Draamapuolelta sekä Liberace että uusi Moodysson osoittautuivat erinomaisiksi, tosin Liberacesta tykkäsin ehkä hitusen enemmän. Matt Damon! Oot huippu! 

Me ollaan parhaita! taas oli virallinen hyvän mielen elokuva, mikä tuntuu edellisten Moodyssonien jälkeen ehdottoman virkistävältä. Traileri lupaa, että tässä on elokuva kaikille, jotka ovat koskaan olleet 13-vuotiaita. Oikeassa on.

Elokuvien ohella päätin tällä kertaa keskittyä myös ihmisiin. Valitsinkin jaetun ruokahetken muutamaankin kertaan dokkarin yli. Teki hyvää psyykelle, samoin kuin lauantain alkoholiton linja. Kuudesta elokuvasta ja monista ihmisistä huolimatta tuntui aika tyngältä koko Rokumentti. Jatkoinkin elokuvalinjalla vielä eilen ja päätin maanantaivapaani Tapioon The World's Endin parissa. Melkein jopa tuntui Rokumentilta, koska nelossalissa tulee muulloin harvemmin istuttua ja soundtrackin oli mainio. Niin oli elokuvakin. Olen odottanut sitä ikuisuuden ja  kerrankin kannatti. Mainio roolitus ja hyvä tarina, loppukin kantoi.

Jos uskaltaisin, laittaisin Simon Peggille monen monta faniviestiä Twitterissä. Mutta en uskalla. Pitää varmaan tyytyä muotoilemaan niitä päässäni.

helsinki

Kesken stressaavan marraskuun ajattelin irtioton olevan paikallaan ja suuntasin VR:n tarjouslipuilla Helsinkiin. Pari päivää irti omista kuvioista olikin varsin tervetullutta, mutta kaikki tapaamani ihmiset olivat päät ihan yhtä levällään, joten varsinaisesta stressinpoistosta ei voi puhua.

Taisin olla ensisijaisesti ruokalomalla. Kävin nuorempana paljon Helsingissä ja päädyin aina syömään joko Heseen tai Café Picniciin. Vähän vanhempana löysin vakkareikseni Memphisin ja Chicosin. Viime aikoina olen alkanut ottaa vahinkoa takaisin ja kokeilla uusia paikkoja. Nyt löysin Qulman, jonka uuniperunabuffet vei mennessään. Kolmen vuoden yrittämisen jälkeen pääsin myös Hakaniemen hallin Soppakeittiöön sopivasti nälkäisenä ja vielä varoissani. Kyllä kannatti. Ihan jumalainen se bouillabaisse ja ihanaa jyväleipää kyytyipoikana.

Pääsi mukaan vanhoja suosikkejakin, Café Lasipalatsihan ei vanhene ja croissant + marmeladi + mikä tahansa kahvi oli oivallinen startti harmaaseen aamuun.

Kävin Kaapelitehtaalla pitkästä, pitkästä aikaa. Teatterimuseoon en edes ehtinyt, kun Valokuvataiteen museon postikorttinäyttely vei mennessään ja senkin loppupuoliskon jouduin lopulta juoksemaan läpi. Kävin myös tutustumassa Amos Andersonin taidemuseoon ja satuin sinne Ars Fennica -voittaja Jeppe Heimin näyttelyn ensimmäisenä päivänä. Meitsi on nykytaiteen aallonharjalla! En Heimin näyttelystä ihan kauheasti perustanut, mutta oli siellä hauskojakin juttuja ja tila oli ihan mielettömän hieno. Samalla kipittelin museon muut kerrokset ja näyttelyt. Kannattaa poiketa, siinähän se on keskellä kaikkea. Eli Forumissa. Halleluja.

Kävin Behnford'silla, enkä ostanut mitään! Menin takaisin Behnford'sille ja ostin pienen pussin sipsejä ja kirsikkatäytettä leivontaan. Söin sushia, join muutaman oluen, kadehdin muiden aamiaisia Tin Tin Tangossa ja bongasin otollisimmat Sis.Delit tulevaa varten. En ottanut paineita kirpparikierroksista. Autoin ystävää sitsisomisteiden hankinnassa ja poistin hetkellisesti kyseisen henkilön akuuttistressiä noin 85%. Ajoin ratikalla, metrolla ja bussilla. Luin kokonaisen romaanin.

Suosikkihetkeni sattui silti perjantaille. Maha täynnä herkullista bouillabaissea totesin, että olisi hyvää aikaa käydä kaupoilla ennen seuraavia kahvitreffejä, mutta ei oikeastaan huvita ollenkaan. Päätin siis tarkastaa vanhan lempileffateatterini Kino Palatsin päivätarjonnan. Ja kah! Olikin Kinopalatsin synttärit, päiväliput 4€ ja Oli aikakin alkamassa 20 minuutin päästä. Kävin siis päiväleffassa. Luksusta.

Leffakin oli ihan mainio, joskaan ei nyt ihan niin mainio kuin Curtisilta salaa odotin. Ja Domhnall Gleeson toimi oikein hyvin, joskaan ei ihan niin hyvin kuin Levininä Anna Kareninassa. Neljä euroa kuitenkin takaa sen, ettei huvita nurista.

Otin tietty myös kuvia.

Näkymä ulko-ovelta torstaiaamuna. Melkein unohdin
punkkaavani kantakaupungin alueella.

Valokuvataiteenmuseon Surrealismia ja silmänlumetta: ihanin näyttely aikoihin.

Ja pienillä ratkaisuilla ihan omanlaisensa tunnelma!

Taidehuumoria, huumoritaidetta.

Qulma. Uuniperunat katosivat parempiin suihin ennen kuvaamista.

Sushivau! Kunnollista sushipaikkaa Joensuuhun odotellessa.

Leikimme pariisilaiskahvilaa Helsingissä. Paitsi että pariisilaiskahviloiden valikoimaan
ei café au lait kuulu eli ehkäpä leikimme pariisilaiskotia. Pääasia että Pariisia.

Vaikka en hirveästi tykännyt näyttelykokonaisuudesta, osa kolahti kyllä.
You don't have to be perfect to be here.

Amos Anderson näyttää tunteneen esim. kaikki.

Siinä se on: jättimäinen bouillabaisse. Liian hyvää. Uudestaan!

Sain minä siis stressitulvasta huolimatta vähän rentouduttuakin. Perjantaina olin kuitenkin aivan poikki ja jatkoinkin päättäväisesti rentoutumisteemalla kotona. Viikonlopun omistin (töiden lisäksi) yksinololle. Lauantaina leivoin, makasin sohvalla ja katsoin Prinsessapäiväkirjat. Sunnuntaina siivosin kunnolla, järjestelin vähän vaatekaappia ja katsoin lisää telkkaria. Ihan kuulin aivojen kelaavan takaisin nauhan alkuun, tai ainakin melkein

Lisäksi tein siskon vanhan idean pohjalta lasipurkkiin kasan lappusia, jotka sisältävät ärsyttäviä pikkuhommia, joihin en jaksa ikinä tarttua, mutta joiden tekemättömyys nostaa stressitasoa entisestään ("korjaa vaatekaapin alahylly", "pese jääkaappi") ja vastapainoksi kivoja laiskottelutekemisiä ("kaakaomuki + viltti + kirja", "leivo herkkuja"). Tavoitteena on, että jouluun mennessä purkki on tyhjä. Wish me luck.

lokakuun kirjat

Victoria Connelly: Etsin sinua, Mr Darcy

Lisää tätä! Kiireen ja kaamoksen keskellä on tarve eskapismille ja sitä muuten periaatteessa vain keskinkertainen Connellyn romaani minulle puhtaimmillaan edusti. Nykypäivän Austen-faneista kertova kirja vilisee konflikteja, viittauksia, Bathin katuja ja maalaisromantiikkaa olematta silti ihan tuskastuttavan siirappinen (varoitus: kyllä siellä rajamaastossa uhkaavasti liikutaan). Connellyn Austen-sarjaa ei ilmeisesti ole käännetty enempää, mikä saattaa olla hyväkin juttu. Voisin kuvitella, että nokkeluudet ja Austen-viittaukset toimivat paremmin alkukielellä.

Antonella Gambotto: Pimennys: Itsemurhamuistelmat

Antonella Gambotto tuntee kammottavan monta itsemurhan tehnyttä ihmistä. Tässä kirjassa kirjailija ruotii kahta kuolemaa, lyhyemmin entisen miehensä yliannostusta ja pitemmin pikkuveljensä melkeinpä makaaberiuteen asti harkittua lähtöä. Rankkaa luettavaa, sitä ei voi kieltää. Kaikesta huolimatta tämä ei ole synkin koskaan lukemani kirja, vaan itse asiassa varsin kaunis kertomus ihmisen ahdistuksesta, surun eri vaiheista ja lopulta selviytymisestä. Suosittelen.

Judy Astley: All Inclusive

Saila kyseli taannoin kirja kädessään "haluuko joku hömppää, mutta hyvää hömppää?". No totta mooses. Ei silti ollut ihan minun juttuni tämä kirja. Kesti reilusti yli puolivälin, että sain tarinan rytmistä kiinni ja tapahtumat alkoivat kiinnostaa. Loppu menikin sitten hujauksessa, mutta hömppää lukiessa imaistumista kaipaa vähän aikaisemmin. Kiitos kirjailijalle, joka ei enempää käänteillä mehustellut, vaikka turistit lomaparatiisissa varmasti olivat olleetkin ihan otollista maaperää. Niin päähenkilöt kuin suhdekoukerotkin olivat passelin realistisia ja tyylikkäästi käsitelty. Astley näyttää olevan kyllä melkoinen kone: uusi romaani on ilmestynyt joka vuosi vuodesta 1994 lähtien. Ei ihme, jos tuolla tahdilla kaikki teokset eivät ole ihan timantteja - tosin All Inclusive ei antanut kipinää tutustua tuotantoon yhtään laajemmin.

Pekka Hiltunen: Iso

Ensimmäinen tämän vuoden kohukirjoista suoritettu ja pakko sanoa, että tykkäsin kovasti. Tarinan keskiössä on toisineläjä Anni, iso nainen, joka ei välttämättä haluakaan olla pieni. Minulla oli epäilykseni, miten mieskirjailija pääsee lihavan naisen nahkoihin, mutta ihan uskottavasti se näyttää onnistuneen. Ennakkoluuloja ja ikäviä ihmisiä on maailma täynnä ja Hiltunen kuvaa monia niitä kaikessa raadollisuudessaan - kuitenkin ilman, että lukija vaipuu ihan lohduttomaan synkkyyteen. Vihaksi kyllä pisti välillä ihan urakalla, mutta se on tässä tilanteessa vain tervettä. Monessa arvostelussa on kritisoitu Hiltusen tapaa sisällyttää tutkimustietoa proosan väliin, mutta minua se ei mitenkään sanottavasti haitannut, vaikka ei missään nimessä kirjan parasta antia ollutkaan. Olisin suonut kuitenkin mieluummin enemmän tilaa Annin ja vuokraemännän ystävyydelle ja myös muille ihmissuhteille. Mutta kaiken kaikkiaan sujuvaa luettavaa painavasta asiasta (sanaleikki tahaton mutta sopiva). Iso antaa ajateltavaa kaikille: naisille ja miehille, paksuille ja hoikille, terveille ja sairaille, kiusaajille ja kiusatuille, valtavirralle ja siihen syystä tai toisesta sopimattomille.

Antoine de Saint-Exupéry: The Little Prince

Juteltiin taannoin äidin ja tädin kanssa siitä, voiko ääneen sanoa, jos ei pidä Pikku Prinssistä. Itselleni kysymys on sinällään triviaali, etten suhtaudu kirjaan äärimmäisellä intohimolla, mutta olen kyllä niitä ihmisiä, joille tekisi hyvää lukea se säännöllisin väliajoin. Edellisestä kerrasta oli vierähtänyt jo yli kymmenen vuotta, mutta nyt sain Markolta englanninkielisen juhlapainoksen synttärilahjaksi. Ei ole kirjan teho omissa silmissä ainakaan hävinnyt, yhtä viihdyttynyt olin sen parissa kuin aina ennekin - ellen jopa enemmän! Pitääkin muistaa palata tämän pariin siis mieluusti ennemmin kuin myöhemmin, ehkäpä seuraavalla kerralla äänikirjan muodossa. Juhlapainoksessa tuli nimittäin mukana CD, jossa lukijana on kukapa muu kuin Viggo Mortensen.

Ihan lupaavalta kuulostaa.

d niin kuin "dokumentti"

Nyt vinkki Suomen TV-kanavien päättäjille: älkää hyvät ihmiset enää nimetkö illan dokumentteja kanavan nimen ja D-kirjaimen yhdistelmällä. 4D ja sittemmin 5D ovat pitäneet tehokkaasti huolta siitä, ettei mitään tuolla kaavalla nimettyjä lähetyksiä tulla koskaan ottamaan vakavasti.

Olen syksyn mittaan uteliaisuuttani tallentanut kaksi 6D-dokumenttia. Ja kas! Ei puhuvia päitä, "asiantuntijoita" tai kökköä arkistomateriaalia dokumentin aiheesta, joka ei ole antanut suostumustaan koko projektille. Sen sijaan tarjolla on ollut ihan oikeaa asiaa ja harkittuja näkökulmia.

Boyzonen yhteenpaluusta kertova Boyz Are Back in Town 6D: Boyzone ei ehkä ollut paras koskaan näkemäni bändidokkari, mutta päästi kyllä raastavan lähelle sitä katkeruutta, jota kaikki bändin jäsenet ovat tunteneet toisiaan kohtaan vuosikaudet. Dokumentti seurasi siltojen uudelleenrakentamista vuoden 2008 paluukiertueelle, joka hirveiden alkukankeuksien jälkeen oli kuin olikin menestys. Kaikki pääsivät ääneen ja puhuivat kameralle suoraan kaikki tuntemuksensa. Hienoa ja kamalaa samaan aikaan, lisäksi harvinaisen rehellistä alusta loppuun.

Eilen iltapäivällä kaivoin boksilta lokakuun alussa tulleen dokumentin When Robbie Met James 6D: Robbie Williams, jossa näyttelijä ja Robbie-fani James Corden istui Robbien kanssa kaksin keskustelemassa kaikenlaista uran eri vaiheista, artistipersoonasta ja tuoreesta isyydestä. Robbie kertoi rehellisesti Take Thatin aikaisista skismoista, yhteenpaluusta, soolouran alun epävarmuuksista ja siitä, miten uuden albumin julkaiseminen pelottaa. Dokkari oli kuvattu pääosin 2012 juuri tyttären syntymän jälkeen ja vähän ennen Take the Crownin julkaisua. Mukana oli myös mm. materiaalia ensimmäiseltä keikalta kuuteen vuoteen. 

Ja ai niin, oho, varta vasten dokumenttia varten kuvattuja live-esityksiä erikoissovituksina.

En aluksi tykännyt James Cordenista yhtään, mutta Let Me Entertain Youn banjoilut lämmittivät niin mukavasti, että istuin nauliintuneena sohvaan ohjelman loppuun asti. Ja erityisen hienoahan näissä 6D-dokkareissa on se, että kanava laittaa sekaan vain muutamia pitkiä mainoskatkoja, joten koko ajan ei ole tunnelma katkolla ja ehdin siis vaivihkaa kiintyä haastattelijaankin.

Koska vahvasti epäilen kuuluvani siihen häviävään vähemmistöön, joka oikeasti tajusi katsoa tämän dokkarin, voin ilokseni kertoa, että se löytyy kokonaan YouTubesta: osa 1 & osa 2. Suosittelen vapaapäivään. Hyvä mieli jää.

sananen lihattomasta lokakuusta

Lokakuu on lopuillaan ja Riku Rantala täyttää taas kaikki viestimet kertomalla, miten muutaman viikon lihattomuus on sujunut. Ilmeisen hyvin, kertoi Riku minulle aamulla radiossa. 

Ilmiössä on ollut kaksi minusta erityisen kiinnostavaa piirrettä:

1. Tiettyjen virallistahojen paniikki siitä, että muutama kymmenen tuhatta ihmistä vähentää eläinperäisten tuotteiden syömistä muutamaksi viikoksi. Ei sovi pavut kaikille! Nyt kyllä kaikkien suomalaisten lihakset surkastuu! Ammutut hirvet mätänevät metsään! Miten käy maatalousyrittäjien?!!?

2. Ihmiset, joiden en olisi ikipäivänä uskaltanut suostuvan tempaukseen, lähtivät innosta puhkuen mukaan, koska Riku Rantalakin tekee niin.

Toivon kovasti, että sekä ensimmäisen että toisen ryhmän ihmiset ovat lokakuun aikana ymmärtäneet sen, minkä Rantalakin. Että ei kohtuus maailmaa kaada. Hirvi säilyy pakkasessa ja maatalouskin on vielä jaloillaan. Maha tulee täyteen ja lihaksisto pysyy kunnossa, vaikka lihaa ei olisikaan joka aterialla. Samalla ehkä syöpäriskikin pienenee ja ympäristö voi paremmin.

Osallistuin kampanjaan minäkin, vaikka en erityisenä lihahirmuna olekaan tunnettu. Toisin sanoen pesco-vegetaristi meni ja tiputti kalan sekä muut merenelävät pois ruokavaliostaan kuukauden ajaksi. Ensisijaisena pyrkimyksenä tässä oli haastaa itseni miettimään arjen valintoja uudelleen.

Koen onnistuneeni. Samalla opin olevani tosi laiska. Katkarapupussi pakastimessa on ihanan helppo: rops vaan ja kevyitä proteiineja ilmestyy ruokaan kuin ruokaan. Samoin noutolounaana suosimissani salaattibuffeteissa usein tulee otettua rapu- tai kalatäyte sen kummempia miettimättä.

Muutaman kerran huomasin kaipaavani näitä arjen pelastajia ja lohturuokia, lähinnä kalakeittoa, katkarapupastaa ja -salaattia.

Söin kuitenkin kuukauden aikana kahdesti kalaa. Ensimmäsellä kerralla olin töissä iltatilaisuudessa, jonka seisovassa pöydässä oli savustettua särkeä. Särkeä syödään Suomessa liian vähän ja tilaisuudessa oli kolmasosa ilmoittautuneista jättänyt saapumatta, joten ruokaa meni muutenkin älytön määrä hukkaan. Tyytyväisenä koristelin sitten salaattilautaseni savukalalla. Toisella kerralla olin kylässä lapsiperheessä, jossa normaalikin ruokavalioni taitaa tuottaa välillä harmaita hiuksia. 

Ulkona syöminen sujui normaalisti. Ainoastaan Toreron tapasvalikoimassa teetti vaikeuksia kerätä neljän mielekkään tapaksen setti, mutta sekin onnistui. Tsekkaa jos et usko:

Kotona söin melko papu- ja linssipainotteisesti, soija, kananmunat ja maitotuotteet muodostivat yhteensä ehkä vajaa puolet proteiineista. Kuukauteen mahtui kyllä epäilyttävän monta pizzapäivää, mutta silti koen, että jaksoin tehdä ja miettiä ruokia ihan eri tavalla kuin normaalisti.

Onnistumisen hetket keittiössä olivat myös kovin palkitsevia. Improvisoin varsin onnistuneen kookoksisen kikherne-tomaattikeiton ja vanhat suosikit kuten linssiversio Shepherd's Piesta, borssikeitto ja kreikkalainen linssikeitto syntyivät pitkästä aikaa. Kokeilin myös Poutun uusia tofunakkeja ja osoittautui, että ne ovat oikein kelvollisia ruuanlaittoon, nakkikastikkeessa Marko ei kuulemma huomannut eroa perusnakkeihin.

Mitä siis tästä kuukaudesta mukaan?

Vaikka se eittämättä löytää tiensä vielä pakastimeeni, pärjään ihan hyvin ilman katkarapupussiakin. Särki on hyvä kala, pitää vain opetella laittamaan sitä. Du Puy -linssit, I love you! Valmiissa hummuksessa ei ole mitään vikaa, kaikki meistä kun eivät ole Markon kaltaisia hummusneroja. Kerralla tehty jättisatsi laadukasta ruokaa pelastaa monta päivää, lounaalla töissä kun tuppaa olemaan niin kiljuva nälkä, että harvemmin haittaa, jos syö samaa ruokaa jo kolmatta päivää.

Ja se kohtuus, kaikessa.

ps. Joskus hamassa tulevaisuudessa voisin kokeilla olla kuukauden ilman munia. Se tuntuu aika villiltä ajatukselta. Vegaaninen tammikuu joutunee minua vielä odottelemaan.